Elokuva-arvostelu – Star Wars: Episode VII The Force Awakens – Lucasfilm, Walt Disney Pictures

Jotkut populaarikulttuurin ilmiöt ovat niin suuria, että niille annetaan rimanalituksetkin anteeksi. Star Wars-trilogian osat I-III jarjarbinkseineen, nostattivat alkuperäisten fanien niskakarvat pysyvästi koholleen. Nyt on vuorossa osa VII ja miljoonat useamman sukupolven edustajat odottivat jännittyneinä, minne Disney-yhtiöt ja 3D-teknologia suuren avaruusseikkailun vievätkään. Helpotuksen syvä huokaus on viime päivinä kaikunut pitkin planeettaa, sillä J.J.Abramsin ohjauksessa Star Wars on jälleen massiivinen menestys kaikilla mahdollisilla tavoilla!

Oli vuosi 1979, kun kahdeksanvuotiaana kinusin isältäni rahaa, että pääsisin katsomaan Pekan (nimeä ei ole muutettu, koska rikos on vanhentunut) kanssa Tähtien Sotaa. En muista polkupyörämatkasta elokuvateatterin suuntaan mitään, mutta takaisinpäin polki alkuräjähdyksen kokenut jäpikkä. Fantastista oli sekin, että seuranneet jatko-osat (Imperiumin Vastaisku ja Jedin Paluu) tuli käytyä katsomassa mielikuvituksen ollessa vastaanottavaisimmillaan ja rikkaimmillaan.

Pelottava määrä vuosia on kulunut ja lapsuudenystävä Pekka on jälleen leffakaverina. Välissä olleet vuodet nostattivat jo sinällään melkoisen nostalgia-aallon välillemme. Kaikki ne sadat tunnit, kun harjoittelimme jeditaitoja kuvitteellisilla lasermiekoilla ja lentelimme romutetulla pakettiautolla, kuin Millenium Falconilla ikään, tulvehtivat mieliimme. Puhuimme etukäteen, että elokuva on silloin ollut keski-ikäistyville jörriköille tarpeeksi hyvä, jos se palauttaa meidät taas pieniksi pojiksi ja aikuisten harmaantunut mielikuvitusmaailma saisi upean värikuorrutuksen edes hetkeksi.

Ihmetykseksemme kello mateli jo lähes 20 minuuttia yli luvatun aloitusajan. Edes mainoksia ei alkanut pyöriä. Liekö silkasta kunnioituksesta moinen? Sitten, yhtä äkkiä valot sammutettiin ja tuttuakin tutumpi Star Wars-teema pärähti soimaan. Elokuvaan johdattava teksti liukui odotetusti kaukaisuuteen ja heti sen loputtua olikin jo tilanne päällä. Saman tien oli selvää, että 3D toimii upeasti ja missään ei ole muutenkaan säästelty. Seikkailu tempasi välittömästi mukaansa, ja leffan viime metreilläkin, kahden ja puolen tunnin kohdalla oli vielä fiilis, että kunpa tämä jatkuisi vielä.

Minulla oli ennen näytöstä sellainen fiilis, että uusimmassa Mad Max-filmatisoinnissa ja VII:ssä olisi paljonkin samaa. Olihan niissä, sillä kummassakin oli paljon viittauksia ja lainoja wanhaaan trilogiaan ja uudet hahmot oli sujuvasti ympätty tuttuihin maisemiin. Myös molempien ”päivittäminen” nykytekniikan avulla oli onnistunut hienosti.

Kun olen jo tällainen vanhempi jedimestari, niin varsinkin alun yli(-innostuneesti)näytelty pakomatka meinasi haalistaa elokuvanautintoa, mutta onneksi loppua kohti meno synkkeni ja linja pysyi upeasti kohtauksesta toiseen sopivan harkittuna. Samoin juonen lapsellisuus voisi ärsyttää, jos sille liikaa painoarvoa laittaisi. Tapahtumien kertominen elokuvaa näkemättömälle, paljastaa sen satukirjamaisuuden; ”…joo siinä oli sellainen erikoinen linna ja sen yhdessä huoneessa oli aarrearkku ja arkusta löytyi lasermiekka, jne.”.

Ihmeen vähän niitä ennakkoon odotettuja, syvältä purkautuvia kuohuja ja liikutuksia lopulta tuli, (minä x 3, Pekka x 2). Vaikka viimeistä kohtausta pedatiin taidokkaasti ja oli ilmeistä, että se tulisi aiheuttamaan haltioitumista ja liikutusta, niin silti se pääsi yllättämään ja mursi tunnepadot. Enpä ole moista fiilistä aiemmin elokuvateatterissa kokenut, enkä varmaan tule kokemaankaan.

Koska VII:n ympärille on kehitelty hauska ”spoilauskielto”, niin en paljasta, mitä kaikkea se vanha tähtikaarti elokuvassa touhuaa. Sen tietysti voi paljastaa, että hieman yllättäenkin päähahmoiksi nousevat Han Solo karvakuonokaverinsa kanssa.