Musiikin paha poika Sergei Prokofjev oli monikasvoinen säveltäjä. 1900-luvun alussa hän säikytteli Venäjällä pikkusieluja röyhkeän virtuoosisella, riitasointisia ideoita sinkoilevalla musiikillaan. Samaan aikaan hänessä asusti hyvin sävykäs impressionisti, jonka virvatulen kaltaiset, utuisesti väreilevät soinnit vuorottelivat brutaalien orkesterihyökkäysten kanssa. Skyyttiläinen sarja on juuri tällainen kahtalainen teos, jonka Prokofjev kokosi esittämättä jääneen balettimusiikin pohjalta. Baletin aiheena oli skyytit, sotaisa paimentolaisheimo ajanlaskumme ensimmäisiltä vuosisadoilta.
Skyyttiläinen sarja sai lisämainetta klassisesta kriitikkomokasta. Prokofjevin musiikkia vihaava venäläisarvostelija teilasi teoksen tietämättä, että esitys oli peruttu. Tarvittavaa jättiorkesteria ei saatu kokoon, koska ensimmäisen maailmansodan riehuessa osa soittajista oli äkkiarvaamatta kutsuttu asepalvelukseen. Haukkuessaan musiikkia barbaariseksi ja mekaaniseksi haamuarvostelu oli itse asiassa oikeassa. Jyskyttävät rytmit, terävät vaskisoinnut ja räiskyvät lyömäsoittimet kuvaavat hyvin säälimättä päälle käyvien skyyttien poltetun maan taktiikkaa. Romanttinen silottelu on siitä kaukana.
”Rock-yhtye Emerson,
Lake & Palmer innostui
sarjan toisesta osasta.”
Rock-yhtye Emerson, Lake & Palmer innostui sarjan toisesta osasta Vihollisjumala ja pimeyden henkien tanssi siinä määrin, että julkaisi 1977 siitä oman versionsa. Globaaliin maineeseen kohonneen São Paulon sinfoniaorkesterin ylikapellimestari Marin Alsop tulkitsee osan piiskaavan pakkotahtisesti. Mutta sitten saadaan kuulla ihmeellisiä, salaperäisesti soivia yötunnelmia, joihin etäältä kaikuvat uhkaavat äänet antavat levottoman säväyksen. Päätösosan aurinkokulkueessa on pakanallisen rituaalin loistoa. Prokofjev käyttää hiljaisissakin kohdissa lähes koko orkesteria sekoittaen tiheitä, erikoisia sointivärejä suuriin sävelhyppyihin. Ruuhkaa siis on, ja sävyjen erottelussa on monikanavaääni suureksi avuksi. Basso on pikemminkin napakka kuin mehevä, mutta hanaa vääntämällä vaivatonta tehoa irtoaa riittävän tanakasti.
Myös sinfonia nro 3 syntyi kaksivaiheisesti. Ooppera Tulienkeli jäi 1920-luvulla esittämättä, ja Prokofjev iloitsi saadessaan sen musiikista ”ilmaiseksi” kokonaisen sinfonian. Kunnon idealinkona hän vain järjesteli oopperan sävelaiheita kuin dominopalikoita jonoon. Nuoruuden räyhäkkä tyyli oli hiukan lientynyt, melodiat muuttuneet laulavammiksi ja sointitehot täyteläistyneet. Tunnelmallista hidasta osaa lukuun ottamatta sinfonia soi kuitenkin varsin massiivisesti – varsinkin raskaasti nuijiva finaali. Kiihkeän kolmannen osan vingahtelevat jousitehot ovat kuin syöksähteleviä hyönteisparvia.
”Tarkka käännös Syksyinen
viittaa enemmänkin mielentilaan.”
Alakuloisen hengähdystauon kahden suurteoksen välissä tuo ”sinfoninen luonnos” Syksy. Nimen tarkka käännös Syksyinen viittaa enemmänkin mielentilaan, joka nuorella Prokofjevilla kenties sai aiheensa isän kuoleman synnyttämistä mietteistä.
Kommentointi suljettu.