Ennalta-arvattavuudesta ja yllätyksettömyydestä huolimatta albumi avautui minulle oudosti, ensimmäisillä kuuntelukierroksilla kappaleet tuntuivat noloilta ja lähestyminen varovaiselta. Onneksi useampi pyöräytys toi biisien syvempää olemusta esille. Parhaat hetket koetaan levyn keskivaiheilla. Vaikka Judas Priest ei valitettavasti enää yliaistillisen maagisia hetkiä pysty tarjoamaan, ei maailmassa ole montaa metallimusiikin suurkuluttajaa, joka ei viiden suoran; Halls of Valhalla, Sword of Damocles, March of the Damned, Down In Flames ja Hell & Back mukana rallattelisi. Kovinta kyytiä tarjoaa Hell & Back, jonka hitaahko juntta ja vähäeleinen lähestyminen iskeytyvät kohteeseen.
Ponnettomimmat kappaleet löytyvät levyn alku-ja loppupäästä. Niistä huonoimpana thrash-vaikutteinen ja hermostuneeti läpi rynnitty kyhäelmä Metalizer. Mielenkiintoa herättämättä putskuttelevat myös levyn avaava Dragonaut, Redeemer of Souls, Coldblooded ja Battle Cry. Eeppisemmät viritykset, Secrets of the Dead ja Beginning of the End eivät nekään, näennäisestä uljaudestaan huolimatta suuria tunteita herätä.
”Seniori-ikään ehtineet valtiaat
joutuvat laskeutumaan valtaistuimeltaan
ja myöntämään kuolevaisuutensa.”
Yksi aikakausi musiikin historiassa on tulossa vääjäämättä tiensä päähän. Seniori-ikään ehtineet valtiaat joutuvat laskeutumaan valtaistuimeltaan ja myöntämään kuolevaisuutensa. ”Metal God” Rob Halfordin suitsutettu, useamman oktaavin ääniala on haalistunut matalalta lauletuksi saarnaamiseksi. Ikä painaa, mutta on hienoa, että noinkin tanakasti palkeet vielä ääntä tuottavat.
Scott Travisin rumpalointi on totutun eleetöntä. Voikohan yksikään toinen rumpali kuulostaa olevan enempää bändissä pelkästään töissä kuin Travis? Kun Ian Hillkään ei nelikielisellään maailmoja mullista, jää kuorruttaminen ja soiton värittäminen lähes kokonaan kitaroiden varaan. Kitaristi K.K.Downingin jäätyä eläkkeelle rajua kritiikkiä saaneen edellisen levyn jälkimainingeissa nappasi nuori Richie Faulkner paikan Glenn Tiptonin viereltä. Tuoreen kitarakaksikon perusvarmat riffit, komeat harmoniat ja kirskuvat soolot ovat niille kuuluvilla paikoillaan. Yli puolet muita Priest-miehiä nuorempi Faulkner, on tuonut yhtyeen soundiin hieman lisää moderniutta ja raikkautta.
Vaikka Redeemer of Soulsilla on liikaa biisejä ja osa melko vaisuja, niin onnistuneet kappaleet nostavat levyn positiivisen puolelle. Judas Priest on yksi niistä harvoista bändeistä, jotka osaavat vielä säveltää yksinkertaisia ja tarttuvia metalliralleja ilman, että ne ovat kopioita aiemmista hiteistä, tai että veljekset korni ja naivi tekisiviät niiden kuuntelun hankalaksi. I drink to that!
Kommentointi suljettu.