Mikään kokonaislevytys ei voi tehdä Gustav Mahlerin (1860–1911) sinfonioille joka suhteessa oikeutta. Musiikki valaistuu eri puolilta, kun kapellimestarit vaihtuvat, mutta siinä piilee myös epätasaisuuden vaara. Mammuttiboksin kapellimestareita on yhdeksän. Tukijalkana on Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, jolla on pitkät Mahler-perinteet Willem Mengelbergin ylikapellimestarikaudelta alkaen ja jota säveltäjä itse johti ensi kerran 1903. Konserttitallenteet syntyivät tasavuosia juhlittaessa 2010–11.
Legendaarisia konkareita ovat yli 80-vuotiaat Lorin Maazel, Pierre Boulez ja Bernard Haitink. Orkesterin nykyinen ylikapellimestari Maris Jansons johtaa sinfoniat nro 2, 3 ja 8. Muut kapellimestarit johtavat yhden sinfonian kukin. Kuvasta voi yrittää arvuutella, mikä yhteys on kapellimestarin elekielellä ja soivalla lopputuloksella. Varmoja vastauksia on vaikea löytää. Viime kädessä kapellimestaritaide tuntuu aina jäävän mystiikaksi.
Daniele Gatti johtaa viidennen sinfonian väkevin, puskevin liikkein, mutta realisoituuko se sittenkään tarpeeksi ytimekkäänä dramatiikkana? Orkesterin ylikapellimestarina 1961–88 toiminut Haitink on äärimmäisen selkeä, jopa viileän tuntuinen, mutta tulee todistaneeksi vanhan totuuden, että fraseerauksen, puhtauden ja muodon keskittyneisyys painaa paljon enemmän kuin reuhtomalla saadut tehot.
”Mahlerin oma määritelmä:
Sinfonian on oltava kuin maailma,
siihen pitää sisältyä kaikki.”
Säveltäjä-kapellimestari Boulez on kuuluisa kuivakkaasta, ääriasiallisesta viittoilusta, jolla hän on vuosikymmeniä loistokkaasti läpivalaissut 1900-luvun mestariteoksia. Seitsemänteen sinfoniaan on kuitenkin pujahtanut jo hienoinen väsähdyksen sävy, vaikka orkesteri ei löysäilekään. Konsertti saattaa olla ”modernin musiikin paavin” viimeisiä tallenteita. Nyttemmin Boulez on peruuttanut esiintymisiään, ensin näön heikkenemisen tähden, myöhemmin ehkä jo muistakin syistä.
On tapana vedota Mahlerin omaan määritelmään: sinfonian on oltava kuin maailma, siihen pitää sisältyä kaikki. Pähkinänkuoressa sitä edustaa toisen sinfonian viimeinen osa, joka kohoaa raastavasta epätoivosta sokaisevaan autuuteen. Tässä Ylösnousemussinfoniassa sotaisat marssit, hätääntyneet melodiat, hysteeriset parkaisut, kiduttava epäusko, tyynnyttävät koraalit ja paratiisillinen liverrys vellovat edestakaisin, kunnes lunastus saapuu hymnimäisessä nousussa.
Ensimmäinen sinfonia alkaa pitkällä akustisella ”lähestymisellä”. Musiikki kelluu hiljaisesti ja etäisesti, heräilee luonnonäänien ja lempeiden melodioiden myötä vähin erin ja puhkeaa täyteen eloon vasta osan lopussa. Kolmannessa osassa hiipii esiin Jaakko kulta mollissa kaanonina, jonka tavallisesti käynnistää soolokontrabasso. Mahler aikoi sen alun perin koko kontrabassoryhmän soitettavaksi, mutta epävireisyysongelmat saivat hänet toisiin aatoksiin. Tässä kuitenkin koko kahdeksanhenkinen bassoryhmä soittaa sen hivelevän puhtaasti. Haikeat, hauraat ja riekkuvat sävelmät kietoutuvat omalaatuiseksi sekoitukseksi. Musiikki hiljenee riipaisevaan sydänsuruun ja hylätyksi tulemiseen, jonka tunnelma on peräisin Mahlerin omasta laulusta. Finaali räsähtää soimaan kuin kidutetun hätähuuto, joka monen väännön jälkeen kääntyy lähes sekopäiseksi riemuksi.
Sinfonia on saanut liikanimen Titaani. Sen johtaa Daniel Harding. Alle nelikymppinen britti on Mahler-paketin ehdottomia ilopilkkuja. Tulkinta on dynaaminen, täsmällinen ja monivivahteinen. Huolekkaiden yksityiskohtien ja suurten linjojen suhde on ihanteellinen.
Parasta antia ovat myös Maris Jansonsin luotsaamat esitykset. Mahler käytti lauluääntä neljässä sinfoniassa, ja Jansons urakoi niistä kolme. Musiikin historian maagisimpia hetkiä on, kun toisessa sinfoniassa huolettomasti soljuva musiikki vaihtuu alton (Bernarda Fink) salaperäisten sointujen kietomaan tuskaan: ”Ihmisellä on suuri hätä. Kuinka mieluusti olisinkaan taivaassa.” Siitä matka ylösnousemukseen on pitkä, mutta suuren kuoron huipentamana sitäkin mahtavampi.
Mahlerille ominaista on sekoittaa yksinkertaista monimutkaiseen, lapsenomaista ja viatonta syvimpään epätoivoon ja mustimpaan sielunpainiin. Kolmas sinfonia pysyttelee kuitenkin pitkälti rajan naivistisella puolella huolimatta jättimäisistä mittasuhteista ja massiivisesta soitinarsenaalista. Puolituntinen avausosa on erikoislaatuista ”kevään heräämisen” marssia. Kukkasista ja metsän eläimistä kertovien osien jälkeen alttolaulaja varoittaa yön hämärässä vaeltavaa ihmisparkaa. Lapsikuoro matkii kellojen kalkatusta. Päätösosa tavoittelee pyhää ja ylevää rakkauden kokemusta, jota katkovat epäilyksen hetket.
”Lapsellisen iloisesti,
täysin ilman parodiaa!
kuuluu Mahlerin esitysohje.”
Sarjan keijukainen ja klassisin on neljäs sinfonia, vain tunnin mittainen. Ei edes toisen osan poikkeavasti viritetty pirunviulu pysty järkyttämään teoksen luottavaista, sadunomaista ilmapiiriä. Hitaan osan lopun huutavat käyrätorvet ja raskaasti paukkuvat rummut valmistelevat tietä taivaaseen, joka sopraanosoolon (Miah Persson) myötä osoittautuu lapsen silmin nähdyksi. ”Lapsellisen iloisesti, täysin ilman parodiaa!” kuuluu Mahlerin esitysohje. Pyhä Pietari katselee myhäillen, kun härkä viedään teuraalle, enkelit leipovat leipää, Pyhä Martta häärii kokkina, yksitoistatuhatta neitsyttä tanssii ja taivaalliset musikantit soittavat. Iván Fischer johtaa asiaankuuluvan suorasti ja uskollisesti pateettisuutta välttäen.
Viides sinfonia poikkeaa jälleen edellisistä. Se on kuin konsertto orkesterille. Yksittäiset soittimet ja kokonaiset soitinryhmät pyörivät jatkuvassa kontrapunktisessa karusellissa. Hautajaiskulkue ja levoton tempoilu vievät iloisemmin tanssivan osan kautta pelkkien jousien soittamaan adagiettoon. Se tuli kuuluisaksi Luchino Viscontin elokuvasta Kuolema Venetsiassa, jossa vanheneva säveltäjä ihastuu nuoreen poikaan kulkutaudin uhkaaman Venetsian painostavassa helteessä. Daniele Gatti siivittää finaalin loisteliaaseen päätökseen.
Kuudennessa sinfoniassa on peräti kolme marssimaisten rytmien läpitunkemaa osaa. Muisteleva hidas osa on huojentavana suvantona. Finaali on piinallisen hellittämätön järkäle. Kolmesta suunnittelemastaan Hammerin iskusta Mahler taikauskoisena lopulta poisti viimeisen, ”sankarin kuoliniskun”, koska kuvitteli itsensä sankarin tilalle. Mahler ei kerro, mikä Hammer (vasara) on, mutta antaa tarkan kuvauksen sen äänestä: lyhyt, mahtava, soinniton isku, jonka luonne ei ole metallinen (kuin kirveenisku). Kukin orkesteri rakentaa oman versionsa, yleensä jämerän puulaatikon, jota lyödään isolla nuijalla.
Youtube on niitä pullollaan, tässä kaksi esimerkkiversiota:
Vaikka Mahler poistikin viimeisen vasaraniskun, lisänimen Traaginen saanut sinfonia ei pääty hyvin. Vaikuttava vaskipuhaltimien sielunmessu vaipuu uupuneena syvyyksiin ja viimeinen koko orkesterin räjähdys viimeistelee tappion.
Vaikuttavaa on katsella, kuinka polvihousuikäisenä uransa aloittanut Lorin Maazel hallitsee orkesteria vapautunein, selkein liikkein. Mutta kiistaton tekniikkataituri sortuu paikoin liian hitaisiin tempoihin. Täysmittainen hyvitys saadaan traagisessa, hautovassa ja kuumeisessa finaalissa, jossa kaikki osuu kohdalleen.
Seitsemättä sinfoniaa kutsutaan joskus Yön lauluksi, vaikka Mahler ei nimeä hyväksynytkään, kuten ei monia muitakaan teostensa liikanimiä. Jotain se kuitenkin kertoo musiikista, joka vaeltaa varjojen maailmassa tummana ja levottoman mielikuvituksen heiteltävänä. Laulua ei kuulla, mutta alun tenoritorvisoolon voi kuvitella yössä kaikuvaksi jyhkeän yksinäiseksi kutsuksi. Keskimmäinen osa säpsähtelee kummitusmaisesti. Finaalissa rävähtää yllättäen keskipäivän valo. Meluisa patarumpusoolo ja sädehtivä vaskirintama käynnistävät omalaatuisen, äkkivaihdoksesta toiseen syöksyvän kavalkadin.
Boulez johtaa niukoin perusliikkein ilman puikkoa, ilmeettömästi ja katse enimmäkseen partituurissa. Pieni hymy irtoaa vasta tunnin ja vartin päästä sinfonian loputtua. Mutta muusikothan sen työn tekevät. Riittää, että heille tilaisuus siihen annetaan. Mahler petasi tietä modernismille, vaikka pysyttelikin tonaalisuuden rajan vanhalla puolella. Boulezin analyyttinen korva auttaa suunnistamaan pirstoutuneessa ja moniaineksisessa sävelmaisemassa.
”Yhdeksännessä sinfoniassa jotkut
ovat aistineet kuoleman tuntua.”
Kahdeksas sinfonia sai jättivoimin toteutetussa kantaesityksessä markkinointikikkana lisänimen Tuhannen sinfonia. Kuorolaulajien määrää voi paisuttaa mielin määrin, mutta käytännössä kolmisensataa esiintyjää riittää: kahdeksan laulusolistin lisäksi runsaat sata orkesterissa ja parisataa seka- ja lapsikuorossa. Määrä ei ole laadun tae. Sinfoniassa on kaksi hyvin erilaista osaa. ”Bach-tyylisen”, oratoriomaisen ja huumaavaa kuoropolyfoniaa pyörittävän avauksen jälkeen orkesterin pitkä hiljainen jakso johtaa Goethen Faust-runoelman sanoin hymnimäiseen, universumia syleilevään loppuun. Maris Jansons hallitsee suvereenisti ison koneiston.
Yhdeksännessä sinfoniassa jotkut ovat aistineet kuoleman tuntua. Viimeinen, äärimmäisen hitaasti ja hiljaisesti soitettu partituurinsivu haipuu kuulumattomiin kuin sammuva tajunta. Muutama vuosi aiemmin Mahlerilla oli diagnosoitu sydänvika. Ei ole tietenkään selvää, että elämäntilanne heijastuisi sellaisenaan sävellyksiin, mutta paljon kuolemaan viittaavaa voi teoksesta löytää. Jättiorkesteri soi armottomasti ja joskus aavemaisesti, surumarssit jysähtelevät raskaasti, tanssirytmit kiihtyvät hengästyttäväksi kujanjuoksuksi ja puhaltimet kirkuvat ilkkuen. Toisaalta elämänlanka ohenee uhkaavasti pysähtyneissä jaksoissa, ja kun musiikkiin hetkittäin tulvii lämpöä, sävyssä on haikean muistelun ja luopumisen tuntua. Viimeisen osan toistuva koraali on tumman juhlallinen ja syvästi vaikuttava. Bernard Haitinkin tulkinnan tekee erityisen koskettavaksi se, että se on pystypäinen, eikä lainkaan alistuva.
”Yhdeksännen kirousta säikkyvä
Mahler halusi ohittaa
kohtalokkaan järjestysnumeron.”
Das Lied von der Erde (Maan laulu) on oikeastaan laulusarja ja sinfoniaksi erikoinen. Mahler rupesi säveltämään sitä kahdeksannen jälkeen. Muun muassa Beethoven, Schubert ja Bruckner olivat säveltäneet yhdeksän (numeroitua) sinfoniaa, kunnes kuolema korjasi. ”Yhdeksännen kirousta” säikkyvä Mahler halusi ohittaa kohtalokkaan järjestysnumeron, ja kun seuraavan sinfonian vuoro tulisi, se olisikin jo kymmenes.
Tenori ja altto (tai mezzosopraano) laulavat vuoronperään kuusi saksaksi mukailtua kiinalaista, yli tuhat vuotta vanhaa runoa. Uhoten juopuva, hallusinatorinen Das Trinklied vom Jammer der Erde (Juomalaulu maan valituksesta) aloittaa. Tenori joutuu taistelemaan saadakseen äänensä orkesterin keskeltä kuuluville, mutta Wagner-rooleistaan tunnettu Robert Dean Smith selviää hyvin. Päätöksenä on puolituntinen Der Abschied (Jäähyväiset). Basson murahdukset ja valittava oboe lähettävät altto Anna Larssonin matkalle, joka vihdoin sammuessaan ei tunnu kuolemalta vaan sulautumiselta osaksi ikuista kiertoa. Fabio Luisi johtaa samalla levyllä varhaisen sinfonisen runoelman Totenfeier (Hautajaisjuhla), jonka Mahler sävelsi loppupuoleltaan uusiksi ja sijoitti toisen sinfonian avausosaksi.
Kymmenes sinfonia jäi Mahlerilta kesken. Ensi osa, adagio, valmistui käytännöllisesti katsoen kokonaan, ja sitä esitetään usein yksinään. Sen huipennus on kuuluisa raastavasta, yksinäisen trumpetin yhteen sitomasta riitasoinnusta.
Sinfonian neljästä muusta osasta Mahlerilta säilyi melko valmiita jaksoja ja eriasteisia luonnoksia aukottomasti loppuun asti. Niiden pohjalta Deryck Cooke rakensi 1960-luvulla ensimmäisen esitysversion, jota hän itse ja monet muut ovat sittemmin parannelleet. Esitysversio kuulostaa vääjäämättä paikoin luurankomaiselta ja liian suoraviivaiselta, mutta toisaalta siitä huokuu aito Mahlerin henki. Viimeisessä osassa Mahler palaa taas kerran hautajaisaiheeseen: tukahtunut rummun kumahdus ja tuuban raskaasti nouseva sävelkulku. Mutta sitten syttyy yllättäen elämänhaluinen, rakkautta ja hellyyttä säteilevä jakso, jonka kruununa laulaa huilu. Raastava murskasointu palaa. Jos haipuva loppu on ties monennenko kerran kuolemaa, sitä nyt sävyttää elämään tarrautuva, lihallinen lämpö. Eliahu Inbalin tulkinta on rahtusen kulmikas ja hartiavoimin koukittu, vaikka synnyttääkin kokonaisuutena uskottavan Mahler-elämyksen.
Konserttien kuvaus vaihtelee tyydyttävästä hyvään. Ohjaajia on useita. Eniten ärsyttävät ympäristöstään eristävät lähikuvat, jotka hukkaavat sekä orkesterin sisäistä että kapellimestarin ja orkesterin välistä dynamiikkaa. Das Lied von der Erdessä vilahtaa vieraileva soolosellisti, suomalainen Johannes Rostamo, jolla on vakiopesti Tukholman filharmonikkojen selloryhmän kärjessä. Akustiikastaan kuuluisan Concertgebouwin nouseva orkesteriasettelu on visuaalisesti antoisa. Laadukas surround-ääni ei pureudu neulanterävästi yksityiskohtiin, mutta heijastelee onnistuneesti salin vaivatonta ja avaraa yleissointia. Mahler-paketti on muutoin äärimmilleen riisuttu. Minkäänlaisia esittelytekstejä ei ole, minimitiedot on painettu muovikoteloiden sisäkansiin.
Kommentointi suljettu.