Melkoisia mestareita 1970- ja 1980-lukujen hard rockin tekijät olivatkin. Kun studioteknisiä vippaskonsteja, kuten Pro Toolsia ja autotunea, ei ollut vielä keksitty ja sen ajan tietokoneistakaan ei paljon apua ollut, piti kaikki tehdä alusta loppuun omin avuin. Sammett on tehnyt rohkeita valintoja uuden levyn soundimaailmaa kehitellessään. Nykyajan kliiniseen ja kompressoituun surinaan tottunut joutuu keskittymään, kun sinfoniaorkesteri ja oikea bändi soittavat analogiseen suuntaan kallellaan olevilla soundeilla vanhakantaista heavyä. Vanhoihin hyviin aikoihin luottaminen näkyy myös vierailevien tähtien ikäjakaumassa, kun osa herroista käy jo seitsemääkymppiä (Byford, Catley, Turner).
Kuten aiemmillakin Avantasia-levyillä, jokaiselle laulajalle on annettu oma ”rooli”, jonka he lauluosuuksina tarinassa esittävät. Ehkä hieman päälle liimattua, mutta sallittakoon tämä, kun kyseessä on kuitenkin heavy rock -albumi. Ehkä eniten edukseen levyllä laulelee Saxonin (mummo) Biff Byford. Varsinkin mahtipontisella Black Orchid -kappaleella miehen äänessä on samaa karismaa, kuin 1980-luvun puolivälin aikoihin.
”Heavy rock on saatanasta
kotoisin olevaa, turhaakin
turhempaa saastetta.”
Yksi vierailevista laulajista on ex-Helloween kultakurkku Michael Kiske. Hän höperteli muutamia vuosia sitten, että heavy rock on saatanasta kotoisin olevaa, turhaakin turhempaa saastetta. Onneksi mies on tullut järkiinsä ja on viime aikoina ollut ainakin tusinalla raskaan rockin levyllä. Pikkuisen outo vibrato vain on päässyt pesimään miehen ääneen viime aikoina. Samoin Joe Lynn Turnerin ääni on vanhemmiten tummentunut ja mies laulaa todella alhaalta. Jotenkin tunnistamattomaksi on seniori-ikää lähestyvän rock-suuruuden ääni muuntunut.
Yksi seniori lisää, eli Magnum-laulaja Bob Catley on ollut Avantasia-kuvioissa alusta saakka. Catley tulkitseekin yhdessä Sammettin kanssa levyn viimeisen, Meatloafin pompöösit megaballadit mieleen tuovan ja lähes älyttömäksi paisutetun finaalin. Hauskin nosto tapahtuu noin seitsemän minuutin kohdalla, kun sinfoniaorkesterin pauhussa painellaan lähes Rocky-elokuvista tuttuun iloiseen paatokseen.
Vaikka suurimmassa osassa biiseistä on nykymittapuulla mitattuna tarttuvuutta ja iskevyyttä roimasti, niin kädet eivät aivan vapautuneeseen tuuletukseen uuden Avantasian kanssa nouse. Melko lähelle kiitettävää Sammett tälläkin kertaa yltää. Itse pääarkkitehdin lauluäänikin on parantunut vuosien myötä. Tämä on pienoinen ihme, sillä mies oli edellisen kiertueen jälkeen 10 kuukauden laulukiellossa, rintalastan ja usean kylkiluun murruttua, miehen tiputtua esiintymislavalta.
”Äijällä tulee suurin osa
lauluista taustanauhoilta
vastaan Mulla on
sentään oma tukka.”
Epilogi. Tapasin ex Rainbow/Deep Purple-laulaja Joe Lynn Turnerin jokunen vuosi sitten bäkkärialueella. Juttelimme niitä näitä nykyrockin tilasta, kun yhtä-äkkiä mies keskeytti minut ja kysyi muka ihmetellen, että minkä bändin musiikki kantautuu toiselta lavalta korviimme. Kerroin, että sehän on kotimainen S******. Turner noitua päräytti ja tuumasi, että mitä luulet tuleeko vaikka nyt soitetusta biisistä rock-klassikko, jonka voisi sinetöidä kapseliin ja ampua avaruuteen kertomaan mahdollisille ulkoavaruuden olioille, että näin hyvää musiikkia meillä täällä maaplaneetalla tehdään.
Niin se vähän taitaa olla, raskas rock on kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikea laji. Monet takavuosien mestarit ovatkin todenneet, että emme tule kuulemaan enää täydellisiä hard rock-levyä. Ajat ovat muuttuneet, mutta varmasti aika on ajanut myös yli ja ohi näiden miesten ja miksei naistenkin, joiden sanavarastoon sana eläköityminen ei kuulu. Siitä tulikin mieleeni pari vuotta sitten mediassa tapahtunut kahden eläkepapan välinen hormoniäksyily: Joe LynnTurner David Coverdalelle: ”Äijällä tulee suurin osa lauluista taustanauhoilta”. Coverdalen vastaus: ”Mulla on sentään oma tukka”.
Kommentointi suljettu.