Beethoven ei tuntunut piittaavan vastuksista, joita hänen musiikkinsa soittajille tai soittimille asetti. Hammerklavierin eli pianosonaatin nro 29 viimeinen osa on fuuga, jonka teema on omituinen trillien ja katkovien juoksutusten sarja. Teema rupeaa kasautumaan itsensä kanssa melkoiseksi risuaidaksi. Korstick soittaa osan tarkalleen Beethovenin määräämässä tempossa kompastelematta, kirkkaasti, liukkaasti, kevyesti, voimallisesti, mahtavasti huipentaen.
Vauhti ei sinänsä ole tärkeää, mutta sen mukaan määräytyy musiikin yleisluonne. Ihmeellistä on, että Korstick pystyy niin lennokkaasti ja vivahteita hukkaamatta muotoilemaan nuotit ja fraasit. Samanlaista vauhtia hän pitää – jälleen Beethovenin ohjetta tarkasti noudattaen – marssimaisella jyräyksellä alkavassa ensi osassa.
Luulisi miehellä olevan tuli pöksyissä kaiken aikaa, mutta hidas osa onkin sitten hidas, lähes puoli tuntia, kymmenkunta minuuttia pidempi kuin monella muulla pianistilla – ja vastoin Beethovenin ohjetta. Äärimmäisyyksiä Korstick tuntuu rakastavan, mutta hyvin perustein, sillä ei Hammerklavier ole keskivertomusiikkia. Hitaassa osassa musiikki vajoaa hyvin yksityiseen, unenomaiseen tilaan.
”Luulisi miehellä olevan
tuli pöksyissä kaiken aikaa.”
Usein tämän jättiläissonaatin esityksissä on rankka painiskelun tuntu, joko silkan teknisen tai musiikillisen hahmottamisvaikeuden takia, tai paremmassa tapauksessa siksi, että pianisti haluaa korostaa suuria henkisiä syvyyksiä. Korstick tavoittaa syvyydet vaivattomasti, turhia ähertämättä. Pianon sointi on läpeensä kaunis, ytimekäs ja tasapainoinen, mistä lankeaa kiitos myös erinomaiselle monikanavaäänitykselle.
Hammerklavier tarkoittaa 1800-luvun alun vasaraklaveeria, nykyisen flyygelin esiastetta, joka oli lyhytsointisempi ja mekanismiltaan kevyempi. Historian oikusta sonaatti sai tuon lisänimen, vaikka vasaraklaveerille kaikki silloiset säveltäjät sävelsivät.
Levyn muut kappaleet, muun muassa bagatellit op. 126, esittelevät Beethovenin, jonka huumorissakin on pähkäilemistä. Onko raskas jankutus hauskaa vai ei? Entäpä muutaman sekunnin pituinen ryöpsähdys?
Viimeisenä on hupikappale Rondo a capriccio, kapriisi eli oikku, joka on 25-vuotiaan säveltäjän tekosia ja syntynyt kolmisenkymmentä vuotta varhemmin kuin opusnumero 129 antaa ymmärtää. Pitkään se tunnettiin nimellä ”Raivo kadonneen kolikon vuoksi”, jonka joku muu oli lisännyt käsikirjoitukseen. Raivosta ei oikeasti voi olla kyse, sillä kappale on hilpeää mättöä.
Kommentointi suljettu.