”No painu jo perkeleen pastori hiiteen, lähetkö heti vae laskenko viiteen? Näinköhän tappaisit riemujen tuojan, Ihan kuin kolkkaisit elämän luojan. Lue se kirja ja pura se risti, elämän suolaa on bluesi ja twisti Ja haetarirock!” -Juice Leskinen-.
Taiteen palo ja mitkä lie psykedeelit ovat antaneet Ozzyn virttyneeseen olemukseen käsittämättömän paljon potkua. Perheen pienimmät voisivat ohittaa seuraavan lauseen, koska se sisältää voimasanoja; Ei nyt jumalauta, ukko on aivan kuoleman kielissä koko ajan ja vittu näin hienon levyn saa aikaiseksi! Koska mukana on Tony Iommi, Eric Clapton, Jeff Beck, Zakk Wylde ja muita saman kaliiberin soittoniekkoja, niin suht laadukasta menoa oli lupa odottaa, mutta näin kovaan suoritukseen tuskin kukaan enää uskoi.
Ennakkoon julkaistut Patient Number 9 ja Iommin kanssa nuijittu Degradation Rules toimivat hyvinä ennusmerkkeinä. Varsinkin Degradation Blues säväytti. Vaikka se jyrisee tuhtina ja synkkänä, kuin konsanaan emoyhtyeensä 1970-luvun alkupäivinä, niin kaikesta huokuu, että ukoilla on ollut hauskaa kappaleen (ja koko albumin) parissa. Toivottavasti itselläkin olisi päälle seitsemänkymppisenä samanlaisia elämässä kiinni pitäviä juttuja; musiikki, ystävät ja huumori!
Ozzyn edellinen albumi Ordinary Man sai kritiikkiä iskelmäsoundeistaan. Kitaratkin oli häivytetty muun instrumenttimassan sekaan, ja jopa R&B-huttua oli sekaan ujutettu. Nyt mukana on sen verran kovia gangstereita, että tuottajan on ollut ihan turha tulla huutelemaan, että mitä jos sellaiset modernit, valmiiksi pureskellut soundit viilattaisiin. Eikä kitaroista ole niin väliä, eihän? Hyvä on kitaravelhojen vingutella, kun rytmiosastoakin operoi kivenkova kaksikko, RHCP-rumpali Smith ja aikanaan Ozzyn bändissä soittanut Trujillo (tiedätte, missä nykyään) bassossa. Eikä niissä soundeissa tällä kertaa moitteen sijaa olekaan. Levy soi rouheasti ja jyhkeästi, niin kuin bluespohjaisen raskaan rockin kuuluukin.
Biisimateriaaliltaankin vahvasti menneisiin hyviin aikoihin nojaavalta albumilta voisi nostaa esille useita hienoja kipaleita. Esimerkiksi A Thousand Shades on upein heavyballadi miesmuistiin. Nepä melkein silmät kostuvat sitä kuunnellessa. Sydänveren ja kyynelien lisäksi albumi tarjoaa modernimpaa Foo Fightersin mieleen tuovaa ameriikan rokkia, yllättäviä tempovaihteluja ja Ozzyn humoristista mölinääkin. On mahtavaa kuulla Ozzya ja Iommia yhdessä, sekä tietty Wyldenkin kirskuvaa soittoa. Ei nyt paljasteta koko juonta tässä, mutta niin se vaan on, että Ozzy on tehnyt parhaimman albumin sitten No More Tearsin. Kuunnelkaa itse, jos ette minua usko.
Epilogi: Iommi ja Ozzy tekivät hiljattain ”yllätysvierailun” kotikaupunkinsa Birminghamin Common Wealth kisojen päättäjäisissä. Miehethän suorastaan pursusivat energiaa. Ozzykin, vaikka nytkytti samoilla jalansijoilla hänelle rakennetulla podiumilla koko biisin ajan. Epäuskoisena ajattelin, että kyseessä on hologrammi tai kaksoisolento, mutta kyllä se taitaa herra Osbourne ihan itse kuvissa olla. Eikä se ole niin justiinsa, vaikka Ozzy playbackina Paranoidin vetääkin. On se hurja sälli silti!
Kommentointi suljettu.