Aurelia Aniara -kaiuttimet testissä

Uuden tähden synty

Joko yleisö hyväksyy sen, että hyvä hifikaiutin voi olla pieni, sen kotelo voi olla muovia ja se voi olla muotoiltu muullakin kuin suorakulmalla ja höylällä? Ääri-highendistille tämä on kova pala purtavaksi, mutta hyvinkin aiheellinen.

Kun Aurelian ensimmäinen malli, kompakti Magenta-jalustakaiutin esiteltiin vuoden 2007 lopussa, se haali mediassa hirvittävän määrän ylistystä. Vain älppärin korkuinen siro kaiutin, joka kuulosti oleellisesti kokoistaan suuremmalta, tasapainoiselta ja eloisalta.

Uudet ajatukset kotelorakennuksessa yhdistivät hauskan ulkoasun ja kustannustehokkuuden, eli suomeksi sanottuna makean näköinen kaiutin ei maksanutkaan älyttömästi. Kun tähän vielä ympättiin hyvälaatuiset elementit, pientä refleksikoteloa optimaalisesti hyödyntävä basso ja loivan suuntaimen pohjalle nappiin istuva tuumainen titaanikalotti - sekä tietysti hyvä jakosuodinsuunnittelu - olivat menestysreseptin ainekset hyvin kasassa.

Esikoinen siis oli oikein malliesimerkki lehdistön lellikistä, paras mahdollinen keräämään hirvittävät suorituspaineet samaan kouluun... siis tarkoitan markkinoille yrittävälle pikkuveljelle. Kaikki odottavat, että nyt sieltä tulee jotain vähintään yhtä häkellyttävää kuin suvun vanhempi vesa oli.

"Aniara välittää musiikin
tunnelman miellyttävän
lämpimänä kuuntelijalle."

Onnistunut pienennysleikkaus

Aurelia Aniara ammentaa paljon mallia esikoiselta. Bassoelementti ei tässäkään ole sellainen, että sitä voitaisiin trendikkäästi mainostaa pitkäiskuiseksi. Sen sijaan sen moottorissa on älyttömän paljon voimaa ja kontrollia. Voimakerroin on samaa luokkaa kuin hyvässä kymppituumaisessa bassoelementissä. Diskantti on perusrakenteeltaan sama, jota Aurelia käyttää läpi malliston aina lippulaiva-Graphicaan saakka ja kotelo on merkin perinteitä noudattaen jotain muuta kuin perinteinen MDF-laatikko.

Pyöristettykulmaisessa askissa sekä kyljet että ylä- ja alalevy eivät ole samansuuntaisia, joka vähentää kotelon sisälle tulevia seisovia aaltoja. Pinnat ovat myös kahteen suuntaan kaarevia, joka tekee niistä erittäin jäykkiä. Erikoisinta on kuitenkin UPM ForMi -biokomposiittimateriaali. Se on sekä ekologisesti etevä että akustisesti aivan mainio. Satiininpehmeä pinta tuntuu myös kädelle hyvin miellyttävältä.

Nelituumaista bassoa käyttävä Aniara on selvästi Aurelia, vaikka muissa malleissa onkin pykälää suurempi elementti.

Tyypillisiä ruiskupuristuksessa käytettäviä muoveja vähemmän kutistuvana ForMi-valut voivat olla huomattavasti paksumpia ja materiaalin "soiminen" eli sisäiset värähtelyt vaimenevat erittäin nopeasti. Ruiskupuristuksen vaatima pintojen kaarevuus lisäksi jäykistää rakennetta hirvittävän tehokkaasti. Rystystesti saa lähinnä suun aukeamaan hämmästyksestä.

Uusi Aniara näyttää selvästi Aurelialta, mutta kuitenkin tuoreelta, uudelta mallilta. Nämä ovat tietysti kaikki ulkomusiikillisia seikkoja. Oleellista on, voiko sen ääressä uppoutua musiikkiin.

Eloisa ja helposti lähestyttävä

Ihan ensiksi kannattaa muistaa, että Aurelia Aniara on ihan kainalokokoinen kaiutin. Markkinoilla ei juuri ole tätä pienempiä malleja, jotka toimisivat ilman subwooferia, eikä tässäkään kokoluokassa montaa vaihtoehtoa.

Sopivan paikan etsiminen kaiuttimelle kesti hetken. Valmistaja tietää, että Anira ei päädy monessakaan paikassa varta vasten hankittujen jalustojen nokkaan keskelle lattiaa. Todennäköisempi sijoitus on tv-tasolla tai seinustalla - joten siellä sen pitäisi soidakin hyvin. Tämä on oikeasti järkevää kaiutinsuunnittelua. Otetaan kunnolla huomioon, mihin kuluttaja kaiuttimensa asettaa ja suunnitellaan toiminta todellinen käyttöympäristö mielessä.

Sain omaa korvaani parhaiten miellyttävän toiston silloin kun kaiuttimet olivat melko ylhäällä, noin 80-senttisillä jalustoilla, melkein etuseinässä kiinni. Bassopää ei tällä sijoituksella ollut aivan optimaalinen, mutta erittäin helposti kuunneltava kyllä.

Tilaa pienenpieni kaiutin piirtää yllättävänkin hyvin ottaen huomioon seinäsijoituksen ja pienten elementtien lähes ympärisäteilevän luonteen. Billie Holidaylla läsnäolo on hyvin vahvaa. Musiikki tulee lähelle ja vaatii huomiota eikä jää etäiseksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi.

Sarjanumero 0600001. Aurelian kuudennen mallin ensimmäinen yksilö. Näiden viimeistely ei ollut vielä tuotantomallin tasolla, mutta lupasi erittäin hyvää.

Suoraan sanottuna Billie toimii oikein todella kauniisti. Kaiuttimen luonne on eloisa ja innostava sekä lähinnä epäilyttävän läpikuultava näin pieneksi kaiuttimeksi. Andreas Vollenweiderin harppu ja akustiset kitarat helähtävät puhtaasti ja kuulaasti. Lähinnä tulee mieleen, että miten näin pieni purkki käytännössä seinässä kiinni voi soida näin puhtaasti ja kauniisti. Tässä ollaan tasolla, josta se Magenta-esikoinenkin voisi ottaa mallia.

Ihan saman sarjaan kuuluu Blue Note Finlandin ensimmäinen levytys - Jukka Perko: Music of Olavi Virta. Puristisella äänitteellä aitojen soittimien värit ja sävyt kuuluvat selkeinä ja intiimeinä.

Vasta testilevyn yhdeksäs raita, Igor Stravinskyn Fairy's Kiss, kertoo hyvin taltioidulla konserttisalillaan, että nyt kyseessä on pieni kaiutin vasten etuseinää. Aniara on ikkuna äänitystilaan, ei paras paikka konserttisalissa, samoin ison orkesterin vyörytys vähän tökkää seinään. No, jos jollekulle on hämmästys, että kymmensenttinen kartio ei toista täysimittaista sinfoniaorkesteria vapautuneesti ja sujuvasti niin pahoittelen "yllättävää" ja ikävää uutista.

Riittävästi ruutia

Aurelia Aniaran bassopää on pehmeä ja lämmin, seinäsijoituksen takia ehkä vähän turhankin lämmin ryppyotsaiseen äänitteen analysointiin. Onneksi kukaan ei pakota meitä ryppyotsaisuuteen, ei ainakaan tässä julkaisussa.

Ulottuvuutta on musiikinkuunteluun mainiosti, subbaria ei tosiaan kaipaa. Metallica iskee, potkaisee ja murahtaa - mutta ei ala ottaa korviin vaikka hanaa vähän avaisikin. Fiilis sen sijaan välittyy mainiosti. Queensrÿche soi sekin sekä mehevästi että avoimen kuulaasti. Aniara on itse asiassa täysin käsittämätön kaiutin, ei näin hauskaa ole yleensä kuunnella paljon isompia ja kalliimpiakaan kaiuttimia.

Diskantin perusrakenne on sama kuin malliston isommissa kaiuttimissa ja laadun kyllä kuulee. Aniara kuulostaa jopa kuulaammalta ja puhtaammalta kuin Magenta.

Yleensä pehmeä bassopää syö sykkeestä skarpeimman terän ja tarkoittaa rytmisen kulkevuuden muuttumista siirapissa peruuttamiseksi. Nyt kuitenkin Herbie Hancockin 1970-luvun puolivälin paksuafroisella funkilla groove välittyy vahvana ja svengi erinomaisesti. Samoin Propellerheadsin Oh Yeah! vetää suupielet hymyyn ja jalanvipatusvieteriin lisää kierroksia kun pienet kaiuttimet täyttävät huoneen lämpimällä äänimatolla ja vahvalla tunnelmalla.

Tottakai voimakasbassoinen musiikki reilummin hanaa avattaessa vetää pienen elementin ja refleksiputken tukkoon. Bassokuorman siirto riittävän jykevälle ja laadukkaalle subbarille on siis hyvin mielekästä, jos halutaan parantaa äänenpainevaroja runsasbassoisella materiaalilla. Leffakäytössä pääkaiuttimet AV-vahvistimen asetuksista pieniksi ja jako subbarille 80-120Hz suunnalta varmistavat, että äänenpaineresurssit riittävät varmasti normaalitilan tarpeisiin.

Aurelia-suvun uusi tähti

Aureliat ovat saaneet ylistäviä kommentteja mediassa paljon, jopa epäilyttävän paljon. Jos se ahdistaa niin valitan, myös Aniara on kyllä oikeasti käsittämättömän hyvä kaiutin. Sillä on ilo kuunnella mitä vain musiikkia. Funkin groove välittyy erittäin vahvana, akustisten instrumenttien sävyt kuuluvat luonnollisina ja muusikon mietteet kuultavat musiikista vahvoina läpi.

Koska Aniara välittää musiikin tunnelman miellyttävän lämpimänä kuuntelijalle, moni musiikillisesti loistava, mutta äänitteellisesti ei aivan niin onnistunut äänite muuttuu näiden käsittelyssä erittäin nautinnolliseksi. Näin kävi kotona esimerkiksi Barry Whitelle ja Blues Brothersille. Ja suoraan sanottuna on kyllä hiton kiva kuunnella muutakin kuin iänikuista Katie Meluaa ja muuta yltiöputsattua audiofiilikamaa.

Mitkä kaiuttimen rajoitukset ovat, täytyyhän sillä olla niitä? Kaikki liittyy pieneen kokoon. Aniara vaatii vahvistimelta keskivertoa enemmän, kymmenwattinen tai pienempi putkikone ei välttämättä ole paras ratkaisu. Neliohminen kuorma vaatii myös kontrollia ja virranantokykyä eli jos putkivahvistin on sinulle henki ja elämä, katso niitä järeämmän pään malleja. Aniara ei ole ensimmäinen pullonkaula äänenlaadullisesti eli sen seuraan kehtaa mainiosti tuoda todella hyvä-äänistä seuraa elektroniikaksi.

En minä oikeastaan osaa sanoa näistä pienistä kaiuttimista kiteytettynä muuta kuin sen, että ne kyllä jättivät äänenlaadullaan haavin auki. Paitsi ehkä lisäksi sen, että Aniara-pari ei maksa tonneja vaan satasia, joka hämmentää vielä lisää. Valmistajaa toki uteloitutti, että mitä minä näistä pidän ja Antti Louhivaara kyselikin kaiuttimia pois viedessään, että onko niissä jotain parantamisen varaa. Tässä testin lopuksi on helppo vastata: ei mitään.

Edit: Aniaran mitat ovat 242 x 132 x 208 mm ja jakelu tapahtuu Loudgroup Oy:n kautta.

Lyhyesti: Mielettömän hyvänkuuloinen kaiutin, joka hämää pienellä koollaan ja halvalla hinnallaan.
Hinta: 590 euroa pari
Valmistaja: Aurelia
Myynti: Loud Group Oy, puh. 020 198 6200
Teksti: 
Kuvat: 
Samu Saurama
Valmistaja: 
Mallimerkintä: 
Tagit: 

Kommentit

Todella mielenkiintoinen juttu ja mielenkiintoinen pikkukaiutin! Mitenkähän tämä vertautuu Genelecin ratkaisuihin suurinpiirtein samassa hintaluokassa?

Se, kummasta sinä pidät enemmän, riippuu pelkästään omasta maustasi. Mars siis kokeilemaan molempia.

Minkäslainen oli Samun kuunteluetäisyys?

Elementeistä korviin 3,5m, ehkä tipan alle.

Kuinka kaukana seinästä kaiuttimet olivat? Mietin, että olisiko kauittimien toisto hyvä seinätelineesiin asennettuina?

Etuseinällä on 11cm paksut akustomoduulit, joihin oli etäisyyttä vain muutama sentti. Etäisyys betoniseinään oli siis 14-15cm luokkaa. En usko, että tilanne muuttuu käytännössä mihinkään, jos laitat kaiuttime seinätelineille. Joka tapauksessa, kokeile ensin tilapäisjalustalla, miltä kaiuttimet kuulostavat aikomallasi paikalla. Kovin alhaalla (tv-taso tai normijalusta) ja seinän vieressä bassopää käy jo turhan paksuksi neutraalihkoon makuun.