Levyarvostelu Paradise Lost – Tragic Idol – Century Media

Tässä vellon, enkä muuta voi

Rankemman rockin koodistossa on tiettyjä kirjoittamattomia sääntöjä ja lainalaisuuksia. Muuttumattomuus on yksi niistä. Onnistuneita täyskäännöksen tekijöitäkin löytyy. Esimerkkinä yksi äärimetallin tärkeimmistä suunnannäyttäjistä, Pantera, joka aloitti uransa hassun hauskana tukkaheavybändinä, pörrötukkineen ja spandex-pöksyineen. Suunnanmuutosta tuli siis jokseenkin 180 astetta. Melkein samoille astelukemille yltää myös Paradise Lost.

Paradise Lostin alkuajat menivät örinälaulujen ja hitaan gootti/death-metallin parissa. Melodisempaan ilmaisuun ja puhtaampaan lauluun siirryttiin Icon-levyllä 1993. Sen, ja seuraavan albumin Dragonian Times:in aikaan osuu yhtyeen tähän mennessä suurin suosio. Pikkuhiljaa yhtye kuitenkin menetti kiinnostuksensa perinteiseen tuuttaukseen ja sai jonkinlaisen elektropop-kohtauksen. Surullisenkuuluisa Host-levy vuodelta 1999 oli käsittämätön kokeilu. Ei se kauttaaltaan mikään umpisurkea ole, mutta heavypuritaanit hylkäsivät yhtyeen vuosiksi. Niiltä harharetkiltä bändi on kuntoutunut hitaasti ja vasta parilla viimeisellä levyllä se on lunastanut itselleen terveen paperit.

Tragic Idol kurkottaa (onnistuneesti) uran huippuvuosien suuntaan. Levy on suht simppeliä, raskasta ja pahaenteisesti möyrivää metallia, ei enempää, eikä vähempää, ja hyvä niin. Yksi, jollain tasolla uusi ilmiö Paradise Lostin tekemisissä on kappaleissa kuuluvat brittiläisten lajitoverien musiikilliset vaikutteet. On doomjytää Black Sabbathin tapaan (To the Darkness), välillä mennään laukalle Iron Maidenin reviirille (In This We Dwell) ja ajoittain kaasujalka painuu lähemmäs lattiaan Bolt Thrower -tyyliin (Theories From Another World).

Paradise Lost luottaa kappaleissaan selkeään rakenteeseen, eikä turhaan ole lähdetty liirailemaan, mutta Theories From Another World elää ja hengittää koko ajan muuntautuvana, kuin Cubic-elokuvan kuutio konsanaan. Koskaan ei tiedä, mitä seuraavan kulman takaa löytyy. Juonipaljastuksia kappaleesta sen verran, että luvassa on ehkä 2000-luvun kovin runttariffi, huikeita laulumelodioita ja mielenkiintoisia sovituksellisia ratkaisuja. Klassikkokamaa!

Tragic Idol on Paradise Lostin paras albumikokonaisuus melkein kahteenkymmeneen vuoteen. Erityismaininnan ansaitsee myös viimeisen päälle tehty kansitaide. Varsinkin pari bonusbiisiä sisältävä digipak on tyylikäs paketti.

Teksti: 
Tagit: