Levyarvostelu – Bach Eskelinen. Alba SACD

Ismo Eskelisen kitara laulaa

Johann Sebastian Bachin musiikki taipuu monenlaiseen asuun. Sen rytmi, melodia, hartaus ja motorisuus ovat innostaneet sovituksiin, joista Ismo Eskelisen korvaa hellittelevät kitaraversiot ovat kauneimpia.

Kitaralle Bach ei säveltänyt, mutta viululle, sellolle ja luutulle kylläkin. Juurevana ja mestarillisena kontrapunktikkona Bach sälytti sooloviulun kuormaksi lomittain risteileviä melodioita ja sointuja. Viululla kuitenkin pystyy soittamaan pidempiä pätkiä yhtaikaa vain kahta kieltä, ja niitäkin tietyin rajoituksin. On siis luotava illuusio moniäänisestä musiikista sukkuloimalla neljän kielen yli vuoronperään eri äänissä ja soinnuissa.

Kitara on vapaampi tällaisista rajoituksista. Siinä missä viulu joutuu noukkimaan yksittäisiä säveliä ja rouhimaan terävästi, kitara kujertelee pyöreästi. Sooloviululle sävelletyn E-duuri-partitan preludi on tunnettu motorisesta sykkeestään, jonka Eskelinen muuntaa kitarallaan pehmeästi hyriseväksi rullaukseksi.

"Harvoin kuulee Bachin
polyfoniaa näin elävästi
ja luontevasti esitettynä."

Eskelinen on sointivärien taituri. Harvoin kuulee Bachin polyfoniaa näin elävästi ja luontevasti esitettynä, kun erisävyiset näppäilyt ja hennot vibratokorostukset erottelevat kontrapunktin tasoja ja purkavat auki täyteläisiä sointuja. Rytmeissä on kaunista joustoa, joka aina muistaa keriä takaisin kutkuttavaan venyttelyyn tuhlaamansa ajan. Kaikki on kuitenkin laulavuuden palveluksessa.

Surround-äänen luulisi olevan silkkaa tuhlausta yhtä kitaraa varten. Ei sinne päinkään. Varsinaista ympäröivän tilan tuntua ei toki synny, eikä pitäisikään, sillä kitara ei herättele kovin kuuluvasti Kokkolan Snellman-salin akustista vastetta. Mutta monikanavaäänen syvyysulottuvuus vapauttaa soittimen ihanteellisesti omaan aukinaiseen ja tyyneen sfääriinsä.

Sarja a-molli on alun perin sävelletty joko luutulle tai sellolle. Sen yksiääninen, mutta myös moniääniseksi hahmotettava sarabande on selloversiona koruton ja murhemielinen meditaatio, jonka kitara saa kuulostamaan hellältä ja lohduttavalta.

Läpikuultavin huiluäänin sisältä valaistu koraali Christ lag in Todesbanden johdattelee yhteen länsimaisen musiikin ikonisista kappaleista, d-molli-sooloviulupartitan chaconneen. Nelitahtinen, ylväs sointuteema joutuu yli 250 tahdin ajaksi myllyyn, jolle Eskelinen antaa kamppailevan väännön sijasta pakottomasti soljuvan ilmeen.

Teksti: 
Tagit: