Viime aikoina Tellurium Q on noussut hifimedian ja -harrastajien tietoisuuteen ryminällä, sillä sen valmistamat kaapelit ovat ihastuttaneet useissa eri yhteyksissä. Mielenkiintoiseksi tämän tekee poikkeuksellisen yhtenevät arviot kaapelien äänenlaadullisista ominaisuuksista hyvinkin erilaisissa kokonaisuuksissa. Kaapeleiden lisäksi Tellurium Q valmistaa myös elektroniikkaa ja heidän ensimmäisenä julkaistu mallinsa on phonoaste Iridium, mikä ei ole kovin yllättävää valmistajan nokkamiehen Colin Wonforin historian, sekä Inca Tech Claymore -vahvistimen ja sen integroidun phonoasteen arvostuksen perusteella.
”Verrattuna omaan laitteistooni
Iridium tuntuu olevan
pykälää neutraalimpi.”
Iridium on pieni, kooltaan 165 x 57 x 166 mm ja painoltaan vain 1.2kg oleva musta laatikko. Sen hopeisesta etupaneelista löytyy pienen vihreän merkkivalon lisäksi potentiometrilla toteutettu volyymisäädin. MM/MC-valinta erillisille tuloille löytyy takapaneelista, kuten myös kaksi lähtöä, joista toinen on vakiotasoinen ja toinen volyymiohjattu päätevahvistimen (jollainen mallistossa myös on) suoraa kytkemistä varten. Erillistä virtakytkintä laitteessa ei ole, kuten ei myöskään kuormituksen tai vahvistuksen säädön mahdollistavia kytkimiäkään.
Juuri niin, tämä phonoaste ei omaa lainkaan säätömahdollisuuksia ja on suunniteltu toimivan noin 10-100 ohmin kuormituksen kanssa toimeen tuleville rasioille, valmistajan jatkokehittäessä uutta mallia laajemmin ja mahdollisesti myös automaattisin säädöin. Iridiumin sisällä on toroidimuuntajalla tehty virtalähde, vahvistus on toteutettu transistorein. Valmistajan mukaan suunnittelun lähtökohdissa on otettu huomioon mahdollisimman hyvän dynamikan ja pienen kohinan toteutuminen.
Kevyt vaiko raskas, kas siinä pulma
Kuuntelin Iridiumia omassa setissäni useamman viikon ajan ja pääosin vertailin sen suorituskykyä itselleni läpeensä tutun etupään kera, joka muodostui Garrard 401/SME V/Transfiguration Phoenix II -kombinaatiosta Impress Labin SUT:n ja Shindo Aurieges MM:n hoitaessa phonoasteen virkaa. Tämän lisäksi minulla kävi eräs kanssaharrastajan aavistuksen edullisempi trankkupeli verrokkina, kun omista suunnilleen saman hintaluokan phonoasteista setissäni kuultuna alkaa olla jo aikaa. Testasin Iridiumia pikaisesti myös Clearaudion Aurum Alpha II -MM-rasian kanssa ja kaikki varsinaiset kuuntelut tein käyttämällä vakiotasoista ns. buffer-lähtöä käyttäen, pikaisen volyymiohjatun lähdön testauksen jälkeen.
Iridiumin kevyt ja siro olemus on toisaalta linjassa sen äänentoistollisten ominaisuuksien kanssa, sillä varsinkin MC-rasian kanssa se on aika pätevä peli kuljettaen musiikkia eteenpäin hyvin kepein ja täsmällisin askelin. Toisaalta sen basso-osasto möyrii vakuuttavasti ollen kontrollissa niin alas, kuin käytettävä äänirasia ja muu systeemi sen sallii. Tässä suhteessa siis laitteen koko ja paino hämäävät. Kokonaisuutena Iridiumin soundissa on jotain selkeää ja järkähtämätöntä kuin vastaavasti monessa raskaan sarjan laitteessa.
Verrattuna omaan laitteistooni Iridium tuntuu olevan pykälää neutraalimpi tapaus ja myös omaavan hitusen enemmän resoluutiota. Tämän phonoasteen kanssa voi paneutua levyjen pienempiin yksityiskohtiin antaumuksella, mutta kuitenkin sellaisella luontevalla tavalla, joka ei ole kokonaisuuden kokemisen esteenä. Joskus kun vastaan on tullut hieman väärällä tavalla paremman resoluution tunnetta lisääviä laitteita, jotka kuitenkin todellisuudessa vääristävät musiikkia. Yleisemmin Iridium toisti musiikin tarkasti ja lempeästi ilman minkäänlaista taipumusta kuunteluväsymyksen suuntaan, ehkä kyseessä voisi jopa olla jonkinlainen sillanrakentaja usein trankkuihin ja putkiin liitettyjen stereotypioiden välimaastosta.
Erittäin hyviä ominaisuuksia vinyyliharrastajalle ovat phonoasteen armollisuus levyjen pintaääniä kohtaan ja taustakohinan pienuus/puute. Taustakohinan suhteen Iridium nimittäin ylsi itse kuulemieni verkkovirtaa hyödyntävien phonoasteiden parhaimmistoon. Tämä on erittäin hyvä saavutus pienelle kotelon sisäistä virtalähdettä hyödyntävälle laitteelle ja luultavasti myös yksi osa-tekijä, miksi sen musiikintoistokykyä tuntui leimaavan tuo kaikkivuopainen selkeys ja neutraalius.
Kolikon kääntöpuolena se ei aivan yltänyt parhaimpien kuulemieni phonoasteiden läpinäkyvyyteen ja siihen viimeiseen musiikilliseen realismiin. Iridiumin heikoin ominaisuus tuntuikin olevan alttius ulkoisille häiriöille esim. kännykän aiheuttamalle säksätykselle levyä vaihtaessa tai heikosta maadoituksesta johtuvalle hurinalle, joista jälkimmäisen sain täysin kuriin pienellä puuhastelulla piuhojen kanssa.
Johtotehtävissä
Piuhoista puheenollen, Tellurium Q uskoo itse vakaasti merkin sisäiseen synergiaan ja niinpä Iridiumin testirupeaman aikana oli luontevaa kokeilla myös merkin välijohtoja. Maahantuojalta löytyikin kolme paria malliston keskivaiheille sijoittuvaa Black välikaapelia, joilla sain korvattua systeemin kaikki sekalaiset RCA-kaapelit sisältäen DAC-etuvahvistin, SUT-etuvahvistin ja myös etuvahvistin-päätevahvistin -kytkennät.
Black kaapeleiden ulkoinen habitus oli uskottava, vaikkei viimeistelyltään ehkä aivan korkeimman standardin mukaan tehdyn oloinen ollutkaan. Kaapeleihin on merkitty niiden suositeltava kytkentäsuunta ja mielenkiintoinen pieni yksityiskohta on myös kaapeleiden kiristettävien liittimien valmiiksi suoritettu täyttäminen jollain sinitarraa muistuttavalla materiaalilla, jonka vaikutuksista olisi mielenkiintoista kuulla lisää. Raskaiden ja kohtuullisen jäykkien kaapelien asettaminen ahtaisiin paikkoihin on oma taiteenlajinsa, ja tällä kertaa Iridium-phonoasteen kanssa ei maan vetovoima tahtonut riittää sen telineessä paikallaan pitämiseksi.
Lyhyesti virsi kaunis – Black-kaapelit olivat setissäni äänenlaadullisesti melkeinpä suurempi parannus, kuin itse Iridium phonoaste. Phonoaste oli soundiltaan toki erilainen kuin omani, mutta samalla laadullisella tontilla kuitenkin liikkuen. Omiin astetta edullisemman luokan kaapeleihini verrattuna Black-kaapelien tuoma parannus kokonaisuuteen oli taasen hyvin selkeä, vaikka sitä voisikin kuvailla lähes samoin sanankääntein kuin phonoastettakin – adjektiivein luonnollinen, dynaaminen ja selkeä. Parhaiten tämän huomasi musiikin dynamiikan ja ajoitusten paremmassa esille tulemisessa, sekä soittajien luontevammassa jäsentymisessä ja asettumisessa tilaan. Sävyllisesti sanoisin kaapelien olevan hyvin neutraalit, eivätkä ne siinä mielessä muuta systeemin omaa soundia.
Erilainen, kenties oikeanlainen
Kuten ylläolevasta voi helposti päätellä, pidin Tellurium Q:n tuotteista kovasti, sillä ne tuntuivat tosiaan olevan ääneltään hieman erilaisia kuin moni muu laitetelineessäni vierailleista tuotteista on ollut. Jotain kertonee sekin, että suurimmat huolenaiheet Iridiumin phonoasteen kanssa olivat ns. ulkomusiikillisia. Erittäin mielenkiintoinen kokeilu olisi voinut olla liittää systeemiin myös valmistajan Black-phonokaapeli korvaamaan VdH:n tekoa olevan SME äänivarren vakiokaapelia, tai jopa verrata Black-kaiutinkaapeleita käyttämiini Auditorium 23 -kaapeleihin, mutta ehkä nämä jäävät kokeiltavaksi erikseen sitten joskus tulevaisuudessa.
Tämän testin perusteella Tellurium Q:n keskittyminen toistovirheiden tutkimiseen ja poistamiseen signaalitieltä esimerkiksi vaihevirheiden muodossa tekee firman sloganille ”Clearly better sound” oikeutta. Valmistajan nettisivuilla on paljon asiaa, miksi heidän tuotteensa kuulostavat erilaiselta, mutta varsinaista teknistä perustetta tälle he eivät paljasta. Siitä ja huolimatta sanonnasta pyörän keksimisestä uudelleen sanoisin kuitenkin, ettei Tellurium Q:n tuotteita kannattaa sivuuttaa, mikäli hankinta näissä tuotesegmenteissä on ajankohtainen.
Phonoasteen kevyt ulkoinen olemus tai yksinkertaisuus rasian kuormituksen säädön puutteen suhteen saattavat olla joillekin vinyyliharrastajille suoranainen hankinnan este, mutta kaapeleiden ja niiden äänenlaadun kanssa tilanne voi olla hyvinkin toinen.
Kommentointi suljettu.