Kaapelien merkityksen korostaminen äänentoistolaitteiston osana alkoi vasta kalleimman hifin profiloiduttua high endiksi, jokunen vuosikymmen sitten. Siihen asti tultiin toimeen millä tahansa piuhanpätkillä. Komponentiksi kohoamisen kaapelit kokivat hieman tätä myöhemmin. Samalla syntyi mukava vänkäyskohde – eroja vai ei – hifiä harrastavien keskustelupalstoille. Ei taida mennä viikkoakaan, etteikö aiheeseen palattaisi.
”Meillähän on harvoin
kanttia tunnustaa, että
emme kuule eroja.”
Ja sieltähän ne löytyvät, pitkän linjan harrastajien joukosta ne tarkkakorvaiset, jotka kuvailevat kaapelien välisiä eroja viininmaistelutermein. Toki kaapeliuskovaisia löytyy myös ammatikseen kuuntelevien hifitoimittajien parista. Meillähän on harvoin kanttia tunnustaa, että emme kuule eroja. Niinpä tämäkin kokeiluksi naamioitu kannanotto on syytä sivuuttaa olan kohautuksella, jos potero on valmiiksi kaivettuna, rintamalinjan vastakkaisella puolella.
Minun mielestäni Silent Wiren 50 AG-sarjan kaapelit välittävät musiikkisignaalia eri painotuksin, kuin vakiokaapelini. Joissakin katsannoissa voisin jopa väittää niiden ”soivan” paremmin kuin omani, mutta siihenhän saattaa toisaalta vaikuttaa tietoisuus huomattavasta hintaerosta kaapelien välillä. Silent Wiret kun maksavat niin kutsutusti maltaita. Tai ainakin yli 15 000 euroa setti jos setti koostuu 1,2 metrin balansoidusta välijohtoparista, kolmimetrisestä kaiutinkaapeliparista ja kahdesta 1,5 metrin virtajohdosta.
Maahantuoja toimitti kunkin kaapeliparin omaan salkkuunsa pakattuna, käsinvalmistajan nimikirjoituksella, aitoustodistuksella ja valmistusnumerolla varustettuna sijoituskohteena. Sijoituskohteena? Kaapelien johdinmateriaali hopean arvohan on jo pitkään ollut huimassa nousussa, joten jos trendi jatkuu samansuuntaisena, salkkujen sisällön arvo vain kasvaa vuosien myötä. Monestako muusta hifikomponentista voi sanoa samaa?
Expossa esisoitettua
Kaapelisatsi tuli koeponnistettavaksi suoraan HifiExpo -messuilta, jossa maahantuoja soitteli sitä osana Plinius/Dynaudio -laitteistoa. Sen kanssa Silent Wiren kolmanneksi kalleimman sarjan kaapelit tuntuivatkin olevan hyvin linjassa. Myös soundillisesti. Minun systeemissäni kaapelien suorituskyky saattoi mennä osin nk. puluille, sillä käytäntö ja harrastusvuodet ovat osoittaneet, että järeämmän pään kaapeliston mahdolliset äänenlaadulliset edut paljastuvat parhaiten siellä, missä watit ovat valttia, musiikki monumentaalista ja äänenpaineet huuhtelevat kuuloelinten ohessa myös muuta kehoa.
Siis: Silent Wirehän on vuodesta 2005 toiminut saksalainen kaapelialan yritys, jonka sloganissa julistetaan teknologian ilosanomaa englanninkielisellä lauseella: ” Science – not woodoo”. Ja sehän sopii germaaniin mentaliteettiin mitä parhaimmin. Kuin myös rakenteeltaan harkittujen kaapelien erittäin vakuuttavan oloinen ja huoliteltu ulkoinen olemus. Kaapelit näyttävät arvokkailta ja sehän on osa high end -filosofian olennaisimpia seikkoja. Statusbonusta tulee myös jäykkyydestä ja painosta.
50 AG -sarja tuli markkinoille aivan vastikään, kuunneltujen kaapelien sarjanumerot (004) tästä todisteena, joten siihen sisältynee kaikki kaapelivalmistajan tähän mennessä keräämä viisaus. Kuten esimerkiksi se, että liittimissä ei kannata pihistellä. Niinpä välijohtojen XLR -liittimet ovat järeintä Furutechiä ja kaiutinkaapelien haarukat sekä hopeoitua että kiristettävää WBT -eliittiä. Virtajohtojen päistäkin löytyy hospital grade -teknologiaa.
Resoluution runsautta, sävypaletin siisteyttä
Kukin kaapelipari joutui vuorollaan taipumaan laitteistoni osaksi ja hela hoito -menetelmä päätti sessiot. Hifitoimittajan sanavarastosta löytyi sopivia fraaseja kaikkiin käänteisiin. Eli: kaikki Silent Wiret omasivat samantyyppisiä ominaisuuksia musiikinvälityksen jalossa jatkumossa. Ne korostivat yksittäisiä asioita yleisen kustannuksella. Paitsi äänikuvallisesti. Kaapelit tuntuivat nimittäin kasvattavan äänikuvan kokoa kaikkiin ulottuvuuksiin, joskaan eivät tilantoistollista hahmotusta verottaen.
Pienimuotoisella musiikilla järeä kaapelisetti osoittautui varsin siistisointiseksi ja sävykkääksi. Erityisen hyvin välittyivät rumpusetin pellistön sointivärit.Niitä osoittautui nimittäin olevan enemmän, kuin olin aiemmin havainnutkaan. Toisaalta: aika monet tuskallisen tutut äänitteet tuntuivat soivan turhankin tarkasti. Siis niin, että huomio kallistui paikoin enemmänkin soundiin kuin soitantaan, mitä hifitoimittajan sisällä asuva musiikinkuuntelija piti hieman huolestuttavana ilmiönä.
Massiivisemman musiikin myllerryksissä ja bassoalueen dominoimassa jyskeessä Silent Wire piti homman kasassa suvereenilla otteella. Kenties ilmassa oli jopa liiallisenkin kontrollin tuntua, kunnes virtajohtojen vaihtaminen laitteiden mukana tulleisiin vakiojohtoihin palautti sointia eloisampaan suuntaan. Ehkä letkeämpi sähkönsyöttöletkusto päästi elämänmakua (lue: säröä) enemmän läpi, ehkä ei.
Kommentointi suljettu.