Itävaltalaisen, Tšekin Litovelissa laitteensa valmistavan Pro-Jectin levysoitinesivahvistinmallistosta löytyy melkein jokaiselle vinyylinviemälle jotakin. Useiden eri hintaluokissa olevien normaalien transistorimallien lisäksi löytyy USB-liitäntäisiä bokseja vinyylinrippaajille, sekä putkien hehkuun vannoville pari erilaista putkitoteutusta. Pro-Jectin levysoittimien tavoin laitteet ovat pääasiassa edullisia tai hyvin edullisia ja helppo väylä ainakin levysoitinharrastuksen alkutaipaleeksi. Tosin Pro-Jectin levysoitinten nykyiset huippumallit ovat täysiverisiä vinyylinkyntäjiä, joista lähtee parhaimmillaan aivan erinomaista ääntä.
”Eroaa aiemmista
pikkubokseista
jo kooltaan.”
Blue in the Face
Pro-jectin levysoitinesivahvistimien lippulaivaksi on taannoin ilmestynyt n. 800 euron hintainen Phono Box RS. Valmistajan aiemmista pikkubokseista se eroaa jo kooltaan (200x72x194mm), joka tosin on edelleen lähempänä sikarilaatikkoa kuin isojen poikien hifileluja. Metallisen kotelon työnjälki on asiallista. Virtalähde on vaatimattoman näköinen ja kokoinen ja kielii vielä valmistajan hintalähtökohtaisesta ajattelusta. Tosin ensi vuoden puolella RS:n lisävarusteena alkaa saada jämerää erillisvirtalähdettä, jonka hinnaksi maahantuoja arvioi n. 400 euroa.
Toinen ero valmistajan halvempiin malleihin on RS:n takakannesta löytyvät XLR-liitännät. Myös RCA-liittimet löytyvät vähemmän tasapainoisille kuuntelijoille. Lisäksi takakannesta löytyy mm-rasioiden kapasitanssikuorman säätöön tarkoitetut dippikytkimet, RCA-XLR-valitsin sekä subsonic-suodin.
RS:ään on siis mahdollista liittää kaksi levysoitinta tai vartta yhtä aikaa. Jos vielä ainakin toinen rasioista on mc-rasia, onnistuvat rasiasäädöt soitinta vaihdettaessa todella helposti RS:n etulevystä.
Jykevästä etulevystä löytyvätkin Phono Box RS:n mielenkiintoisimmat ominaisuudet. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy perinteisen volume-säätimen näköiseen kiertokytkimeen, mutta hetkinen, säätöluvut ovat kummallisia ja nappulan alla lukeekin Ohm. Tästä voi mc-rasioiden impedanssia säätää portaattomasti 10-1200 ohmin välillä. Takakannen dippikytkimistä saa lisäksi valittua lähes kaikkien mm- ja mi-rasioiden ihannekuorman 47 kilo-ohmia.
Etulevystä löytyy myös kolmiportainen gain-säätö eri rasiatyypeille. RCA:lla valmistaja ilmoittaa ulos saatavan 40, 50 tai 60 dB, XLR-liittimien kautta kuusi desibeliä enemmän. 66 dB alkaa riittää jo hieman haasteellisemmillekin mc-rasioille. Kokeilussa arvioin laitetta RCA-otoista kohtuullisen antavilla Ortofon 2M Black -mm-rasialla (ilmoitettu antojännite 5mV) ja Lyra Skala -mc-rasialla (0,5mV), eikä näillä mitään kohinaongelmia ilmennyt.
Etulevyssä on myös virtakytkin, mute-kytkin ja F/V-kytkin, josta valitaan käyttöön joko takalevyn dippikytkimet tai etulevyn kiertokytkin impedanssille. Laitteen päälläolosta kertova pieni ledi virtakytkimen päällä on sininen ja itse laitteen saa joko hopeisella tai mustalla etulevyllä.
”Koekuuntelussa Decca-korjauksen hyödyt
olivat useilla levyillä kiistattomat.”
Spin City
Sitten etulevyssä on vielä valitsin RIAA- tai Decca-korjaukselle. RIAAhan on periaatteessa ollut vinyylikorjauksen standardi vuodesta 1954, jota ennen eri korjauskäyrien valikoima oli villi ja suurimmista levy-yhtiöistä useimmat tekivät levynsä omien käyriensä mukaan . Kuten olemme mm. Kari Nevalaisen ansiokkaista kirjoituksista viime aikoina oppineet, eivät kaikki levy-yhtiöt suinkaan siirtyneet RIAA-korjauksen käyttöön heti vuonna 1954, vaan jotkin korjauskäyrät jatkoivat elämäänsä 1960-luvulle ja jopa 1970-luvulle saakka.
Etenkin Euroopassa amerikkalaislähtöinen RIAA omaksuttiin varsin hitaasti ja mm. Deccan ja Deutsche Grammophonin vanhoja levyjä omistavat voivat hyötyä kohtuullisen paljon mahdollisuudesta Decca-korjaukseen. Verrattuna RIAAhan Decca-korjaus nostaa hieman basson ja diskantin tasoa. Niinpä vanhat Decca-levyt saattavat kuulostaa latteilta RIAA-korjauksella.
”Kuin olisi katsonut vanhan tutun
klassikkoelokuvan restauroitua versiota.”
Aivan viime vuosina muutamat phonokorjainvalmistajat ovat heränneet tähän ongelmaan ja RIAAn ohelle on nykyään mahdollista saada lukuisia korjauskäyriä. Yleensä tämä vain tuppaa maksamaan maltaat ja humalat, eikä alle tuhannen euron juuri pääse nauttimaan mistään RIAAta eksoottisemmasta.
Koekuuntelussa Decca-korjauksen hyödyt olivat useilla levyillä kiistattomat. Ero RIAA-asetukseen ei välttämättä ollut valtava, mutta uskoni vanhaan mikrofoni- ja äänitystekniikkaan kasvoi selvästi. Wilhelm Backhausin levytyksellä Brahmsin toisesta pianokonsertosta 50-luvun alusta etenkin Wienin filharmonikoiden jousisto kuulosti luonnollisemmalta ja vähemmän värittyneeltä kuin RIAAn kautta. Vuoden 1965 Decca-levytys, jolla Birgit Nilsson laulaa Covent Gardenin orkesterin solistina Beethovenin konserttiaarian Ah, Perfido (op.65) todisti, että vielä pitkälle 60-luvulla Decca-korjaus oli ainakin osin käytössä. Tai ainakin Decca-korjauksella Nilssonin ääni kalskahti huomattavasti komeammin ja luonnollisemmin, samoin orkesteri kuulosti enemmän itseltään.
Kuin olisi katsonut vanhan tutun klassikkoelokuvan restauroitua versiota, jossa alkuperäiset värit on palautettu loistoonsa ja vaikutelma on aidompi, luonnollisempi ja kauniimpi.
Paikallisen The Rolling Stones -keräilijän luona vertailimme vielä eri korjauksia Rollareiden alkupään levyillä. Yhtyeen ensimmäinen levyhän, kekseliäästi nimetty The Rolling Stones, on vuodelta 1964. Ensimmäisen polven originaaliprässillä itse koin Decca-korjatun version kuulostavan lähinnä loudnessmaiselta, mutta tämä kokeilu jakoi testiväen. Joka tapauksessa isännällekin tuli selväksi, kuinka paljon RS paransi ääntä verrattuna käytössä olleen Denonin sinänsä asiallisen AV-vahvistimen omaan RIAA-korttiin.
Paluu tulevaisuuteen
Normaalissa RIAA-käytössä Phono-Box RS on laadukas kuin Michael J. Foxin filmografia. Säätömahdollisuudet riittävät lähes kaikille moderneille rasioille. Vaikka Lyra Skala ei tunnu olevan kauhean kranttu impedanssin suhteen, asettui RS:n nappula kokeiluissa kerta toisensa jälkeen aina 150-200 ohmin kieppeille.
Näillä asetuksilla musiikki soi muhevasti, leveästi ja erottelevasti, tarvittaessa myös intiimisti. Bassopuoli oli riittävän tömäkkä, kuitenkin ilman ylimääräistä tukevuutta. Äänikuvallisesti RS löi kotiverrokkini Origin Live Ultran, mutta toisaalta äänten alukkeet tulivat astetta pehmeämmin ja epätarkemmin kuin Ultralla.
Äänikuva ei hienoudestaan huolimatta kuitenkaan varastanut showta, ainakaan Johnny Hodgesin monolevyllä! Sen sijaan Hodgesin elohopeamainen artikulointi ja kielitys nousivat erityisen huomion kohteeksi valituslaulussa I’ve got it bad (and that ain’t good). Ei paha ollenkaan. Billy Strayhornin orkesterin taustat soivat kautta levyn mehevästi.
Myös mm-puoli tuntui asialliselta. RS on siinä hinta- ja laatuluokassa, jossa hyvän mm-rasiankin käyttö on täysin perusteltua. 2M Black ja RS tuntuivat vahvistavan taas kerran Ortofonin ja Pro-jectin tuotteiden veriveljeyden. Kaivoin pitkästä aikaa lautaselle Joni Mitchellin Wild Things Run Fast -levyn 80-luvun alusta ja ihastuin siihen, miten hyvin 2M Black ja RS toivat esiin Mitchellin äänen sävyt. Rytmipuoli toimi ja bassossa oli edelleen auktoriteettia. Äänikuvallisesti 2M Black ei ole aivan Lyra Skalan tasoa ja tällä yhdistelmällä huomio kiinnittyi pääosin muihin asioihin, kuten toiston helppouteen ja rauhallisuuteen.
RS:n kanssa rasioiden ero kapeni verrattuna Origin Live Ultraan. Onko syynä sitten RS:n astetta parempi kapasitanssisopivuus 2M Blackin kanssa vai jääkö RS:n kanssa osa Skalan potentiaalista käyttämättä, se jäi hieman arvoitukseksi. Joka tapauksessa RS on etenkin vanhoja klassisia levyjä paljon omistavalle hyvä hankinta. Olenpa kuullut tällaisesta henkilöstä, joka vaihtoi monta kertaa kalliimman RIAA-korjaimensa monipuolisempaan ja hienoääniseen Pro-Ject Phono Box RS:ään. Enpä ole moisesta liikkeestä kovinkaan yllättynyt.
Kommentointi suljettu.