Vastahan minä testasin tämän pikkuvelimallin. Kutitus jäi vain liian suureksi. Kun kompakti 12-tuumainen iski niinkin hyvin ja 15-tuumaiselle luvattiin vielä lisää ulottuvuutta niin oli pakko lainata testikappaletta. Studio 15 tuli toimistolle ennen kuin palautin Paradigm Studio 12:n, jotta pystyin vertaamaan kahta mallia toisiinsa.
Paradigm Studio 15 on subwoofer, jonka sovittaminen olohuoneeseen vaatii jo erillisen luvan sisustusvastaavalta. Sitä ei voi noin vain sujauttaa johonkin ja ajatella, ettei toinen huomaa. Kokoa on sen verran, että Studio 12 vieressä näyttää ihan sisustussubbarilta.
Vaan eipä tämä tason bassoarkun päätehtävä olekaan näyttää söpöltä. Oleellista on saada uskottavuutta ja auktoriteettia niin elokuville kuin musiikillekin. Sävyjä, yksityiskohtia, ulottuvuutta ja painetta.
Perusratkaisut ovat samat kuin Studio 12 -pikkuvelimallissa. Kaksi vahvistinta, yksi per tuplapuhekelaisen bassoelementin kela, joista kumpikin pystyy syöttämään 850 wattia jatkuvaa ja 1 700 wattia hetkellistä tehoa. Koska vahvistimet toimivat D-luokassa hukkalämpöä syntyy vähän ja pelkkä metallilevy riittää niille jäähdytykseksi. Jotta puhekelat sietäisivät näin paljon tehoa sulamatta, niiden halkaisija on PA-puolella tyypillinen 76 mm. Äkkiseltään katsottuna eroina on vain vähän isompi bassokartio ja vähän isompi kotelo.
”Jos subbari toistaa vain 20 hertsiin,
todella oleellinen osa tuntoaistimuksia
jää kokonaan pois.”
Taajuusvaste 12″ vs 15″
Studio 15:n ja Studio 12:n äänensävy sellaisenaan ei ole identtinen. 15-tuumaisen taajuusvasteesta näkee, että 35 hertsin ympäristössä on hieman enemmän energiaa kuin Studio 12:ssa. Lisäksi on selvä ero vasteen ulottuvuudessa.
Jos siis molempia subbareita kokeilee ilman huonekorjausta, Studio 15 kuulostaa raskaammalta ja hitaammalta. Syynä ei ole kartion koko, vaikka väite ison kartion hitaudesta elääkin joukossamme sitkeänä, vaan yksinkertaisesti hieman eri muotoinen taajuusvaste. Bassotoiston luonnetta on hyvin helppoa säätää ala- ja yläbasson suhteella.
Tein siis ensin kummallekin huonekorjauksen ja vasta sitten vertailin laitteiden luonteita toisiinsa. Paradigmille huonekorjauksen tekoon on monta vaihtoehtoa. Jos omassa AV-vahvistimessa ei ole kunnollista korjausta, Paradigmin oma PBK on edullisin vaihtoehto. Sen kanssa mittaus ja korjaus tehdään tietokoneella eikä ylimääräistä elektroniikkaa tarvita. Toinen ratkaisu on sitten ulkoinen erillinen korjain kuten kotimainen Anti-Mode.
Ulottuvuutta
Divine Worksin Soundtrack to the New Millenium -levyn viitosraita Divine Works II sisältää hurjaa matalaa. Moni subwooferin omistaja olettaa, että ne toistuvat jyrähdykset ovat se juju. Vaan ei, juju on juuri ennen jyrähdystä tuleva vavahdus, joka on niin matalataajuinen, että sitä ei kuule ollenkaan – tuntee ainoastaan. Siis tuntee, jos bassolaatikolla kykyä ja kapasiteettia on hoitaa taajuuskaistaa riittävästi 20 hertsin alapuolelle.
Studio 12 antaa lupauksen Divinen vavahduksesta, mutta kun on kokenut sen koko voiman kaikkein järeimmillä subbareilla, tietää jotain puuttuvan. Studio 15 vavauttaa tilaa aivan eri tavalla kuin 12-tuumainen, vaikka vielä hillittömämpiäkin esityksiä olen kuullut. Niitä varten Paradigm tarjoilee Signature Series -sarjan Sub 1:n ja tietysti etenkin pähkähullun Sub 2:n. Tarkennuksena se, että pähkähullut asiat ovat niitä kaikkein hauskimpia.
Adiemuksen Cantata Mundi -levyn raidalla Cantus: Song Of Invocation kuoro laulaa kauniisti ja herkästi. Mitä tekemistä kuoromusiikilla on subbaritestin kanssa? Sitä, että saman raidan taustalla on energiaa 10 hertsiin saakka ja olen yliohjannut sillä useitakin järeitä subbareita ajan saatossa. Studio 15:n kanssa minun rajani tulivat vastaan ensin. En kerrostalon kellarissa olevassa kuunteluhuoneessa uskaltanut edes lyhytaikaisesti etsiä subwooferin rajoja niin pitkälle, että olisin saanut ensimmäistäkään lupausta kapasiteetin loppumisesta äärivaikealla materiaalilla.
Varovainen yritys vielä yhdellä äärimmäisen epämiellyttävällä testikappaleella, Infected Mushroomin Dancing With Kadafilla, tuotti aivan saman tuloksen. Betonihuone tuntuu ratkeavan liitoksistaan ja kuuntelija muuttuu märäksi läikäksi lattialla kun Studio 15 rikkoo sekä tilan rakenteet että muhjaa kuuntelijan vaivattomalla kontrollilla ja tarkkuudella.
Blu-ray-materiaalilla Tron: Legacy -leffan The Lightcycle Race -kohtaus on bassotoiston suhteen ehkä hirvein pätkä, mitä vastaan on toistaiseksi tullut. Siinä on aivan sairas määrä energiaa pitkälle kuuloalueen alapuolelle. Jos subbari toistaa ”vain” 20 hertsiin, todella oleellinen osa tuntoaistimuksia jää kokonaan pois. Ja kun sitä voimaa tarvittaisiin todella paljon niin suurin osa subbareista piiputtaa ennen kuin alkaa tuntua. Studio 15 humautti tälläkin materiaalilla sellaisen määrän voimaa, että hengitys on vaikeaa, leveä virnuilu ei ollenkaan.
Studio 15 on siis paljon vähemmän naapuriystävällinen kuin 12-tuumainen malli. Se puskee oleellisesti enemmän energiaa niin matalille taajuuksille, että sitä ei mikään kalliota kevytrakenteisempi seinä pysäytä.
Voimaa!
Mission Impossible -soundtrackin The Heist -raita saa huomattavasti lisäiloa Studio 15:sta vaikka kuuloalueen alapuolelle ylettyvää ei energiaa olekaan. Matalat vavahdukset ja jyrähdykset kuuluvat Studio 15:lla huomattavasti vakuuttavampina ja hurjempina. Tämä yllyttää ihan eri tavalla avaamaan hanaa kuin Studio 12 ja kokeilemaan, mikä kohta huoneesta alkaa ensimmäisenä resonoida. Sinfoniaorkesterin voima vain hyökyy yli ja jättää jälkeensä pöllähtäneen ja typertyneenä hymyilevän kuuntelijan.
Analog Pussyn Hanging Myself Comfortably ensin peruspaineistaa huoneen ja sen päälle murauttaa huomattavan pelottavia jyrähdyksiä, jotka tuntuvat suoraan selkäytimessä saakka. Intoilut siitä, että tulevaisuudessa me asennamme implantin, joka tuo informaation vääristymättömänä hermojärjestelmäämme, ovat aivan turhia. Studio 15 puskee tunnelman suoraan ihon alle ja hermostoon jo niin hyvin, ettei paremmasta väliä. Tietysti kannettavaksi järjestelmäksihän se on hieman painava.
Tarkkuutta
Hyvin säädettynä Studio 15 istuu täydellisen huomaamattomasti kaiutinjärjestelmään. Se ei kertaakaan, ei akustisella eikä studiomateriaalilla, nosta itseään esille ja ala humppaamaan omaa tahtiaan. Bassotoisto pysyy koko ajan selkeänä osana musiikkia, juuri niin voimakkaana ja tunnelmaa luovana kuin halutaan, mutta ei kertaakaan tarpeettomasti itseään esille nostavana.
Tarkkuus on toki helppoa sössiä. Huone auttaa tässä paljon, ilman todella hyvää bassoalueenkin akustointia tai laadukasta huonekorjausta subwooferille, subbarin oma toisto muuttuu niin vääristyneeksi, että bassokalikan alkuperäisistä kyvistä jää hyvin vähän jäljelle.
Jos subbari kytketään stereojärjestelmään pääkaiuttimien rinnalle (Paradigmin subwoofereissa ei sitten ole kaiutintasoisia liitäntöjä sisääntulosignaalille, vain linjatasoiset), kannattaa bassovaste oikoa esimerkiksi Paradigmin omalla PBK:lla. Näin saadaan ainakin bassoalueen taajuusvaste puhtaaksi huonehäiriöistä. Sen jälkeen sovitus pääkaiuttimiin mittausten ja kuuntelun yhteispelillä.
Testissä käytettiin pääasiassa Anthem MRX-510:aa vahvistimena ja bassonohjaukseen. Se hoitaa huonekorjauksen kaikille kanaville ja jakosuodot oikein. Tulos oli täydellisen tiptop. Kuuntelin Studio 15:a myös stereojärjestelmässä ja subwooferin kyky integroitua oli tässäkin tapauksessa hyvä. Ei toki yhtä hyvä kuin silloin kun pääkanavienkin yläbassoilta siistitään ylimääräiset huoneen ja sijoituksen aiheuttamat rosot pois.
Turha bulevardicruisailuun
Studio 15 istuu kerrostaloon kuin ahkerasti kiristetty isolohko-Corvette Kaivopuiston bulevardicruisailuun. Se on varmasti uskottava, mutta on ihan selvää, että varovaisia ja lyhyitä vedätyksiä lukuunottamatta voimavaroja ei juuri voi kokeilla tai kaikki muut närkästyvät huomattavan paljon. Mutta sitten kun tilaa alkaa olla eivätkä naapurit ole ensimmäisenä tulilinjalla niin lähes määrättömästä voimasta pääsee nauttimaan tavalla, joka saa tanssimaan vielä monta tuntia esityksen jälkeenkin.
Pehmeää bassomattoa tai teräviä iskuja, molemmat hoituvat yhtäläisellä tarkkuudella ja vaivattomuudella. Napakka yläbasson potku tai huoneen rakenteita ravistava matala vahvahdus, molemmat saavat hymyn huulille ja kylmät väreet selkäpiihin Studio 15:lla.
Hauskinta on se hämmentävä luonne, jossa voima, vapautuneisuus ja kontrolli lyövät kättä. Kertaakaan ei tule tunnetta bassopään tukahtuneisuudesta ja vastahakoisuudesta. Kontrolli ei siis ole kuristanut menohaluja ja iloa soundista. Mutta toisaalta, kertaakaan ei myöskään tunnu siltä, että Studio 15:n elektroniikka ei olisi tasan tarkkaan tilanteen tasalla ja pitäisi kartiota juuri siinä, missä sen kuuluukin olla. Mitään ylimääräistä pehmoilua, lörppöilyä tai epämääräisyyttä ei ole. Vain kerta toisensa jälkeen huoneen ja kuuntelijan läpi hulahtava aalto, joka paljastaa monellakin levyllä yllättävän matalia vavahduksia.
Eli jos sinusta yhtään tuntuu, että olet saattanut menettää osan elokuvien bassoalueelle luodusta tunnelmasta niin Studio 15 on erinomainen tapa saada pari alinta oktaavia varmasti täysipainoisesti esille. Sen sointi ei ole äärettömän hienosta kontrollista huolimatta ole liian kuiva, joka söisi murahdusten täyteläisyyden ja lämmön.
Siinä missä Studio 12 oli joka suhteessa todella hyvin toimiva, tämä tuo mukaan hauskuuden. Studio 12 on järkevä ratkaisu, Studio 15 on järjetön. Tarkemmin ottaen aivan järjettömän hauska.
Edit: Hinta päivitetty
Lyhyesti: Hirveästi voimaa, hirveästi kontrollia, hirveän hauska.
Hinta: 3 656 euroa (alkaen, viimeistelystä riippuva)
Maahantuoja: Scanteknik
Paradigm-kauppiaasi:
Kommentointi suljettu.