Kun kaiutinpari maksaa yli 4 000 euroa, sille voi ladata aika paljon odotuksia. Mutta sille pitää myös tarjota riittävän laadukkaat olosuhteet, jos haluaa saada siitä kaiken irti.
Monitor Audion Gold-sarjan jalustamalli Gold 100 voitti Eisa Awardsin 2019 – 2020 jalustakaiuttimien luokan ja nopealla kokeilulla se olikin hienon puhdassointinen kaiutin. Kohtuukokoinen eikä vallan mahdottoman hintainenkaan. Minun mieleni teki kuitenkin upota syvemmälle suhteellisen tuoreen Gold-sarjan lattiamalliin, joka on kolmetieversio ja ihan uudella pienellä 2,5-tuumaisella keskiäänielementillä toteutettu.
Gold 200 on lattiakaiuttimista pienempi. Juuri alle 20 cm leveä ja 95 cm korkea kaiutin mahtuu niin kokonsa kuin vähäeleisen muotoilunsakin ansiosta helposti monenlaiseen ympäristöön. Paksu alumiinilevy toimii sekä kiinnityspaikkana laskostetulle nauhadiskantille ja C-CAM-keskiäänielementille että muodostaa myös loivan elliptisen suuntaimen diskantille.
Näiden alapuolella olevat 6,5-tuumaiset bassoelementit ovat pitkäiskuisia. Bassoelementtien kartio on kevyt ja hyvin jäykkä kerrosrakenteensa ansiosta. Takapinta on hiilikuitua, ydin Nomex-hunajakennoa ja kuuntelijalle näkyvä pinta alumiinia. Sisäinen johdotus on hopeoitua, refleksiputkien päät reippaasti pyöristetyt ja kokonaisuus seisoo hyvin tukevien säädettävien metallijalkojen päällä. Kuten lähes koko Monitor Audion mallistossa, kaiutinelementit kiinnittyvät takalevyn kautta pitkillä terästangoilla ja ratkaisu samalla sitoo etu- ja takalevyt toisiinsa tehden kotelosta entistäkin jäykemmän.
Kun kotelon pystysärmät on vielä runsaasti pyöristetty ja yläpinta peitetty nahalla, ovat niin sisäiset kuin ulkoisetkin seikat enemmän kuin kohdallaan lähtökohdaksi laatukaiuttimelle.
Älä hanki näitä seinäruusuksi
Gold 200 löysi paikkansa melko pienellä jumpalla. Ihan seinään kiinni näitä ei kannata asettaa ellei seinämateriaali ole hyvin kevyt tai käytössä on hyvä huonekorjain, jolla sitten tasoittaa seinustan tuomaa basson ja alakeskialueen korostumaa.
Ensivaikutelma kohdistuu oikeastaan Gold 200:n tapaan välittää esitys. Piirtyvä tila on avara ja ilmava, mutta ilmavuus ei levitä stereokuvaa pitkin seiniä vaan esitys pysyy hallittuna kaiuttimien välissä. Ilmavuus ei myöskään tarkoita yletöntä epämääräisyyttä, mutta stereokuvan laboratorioanalyysiin on toki steriil… anteeksi, tarkempiakin instrumentteja olemassa.
Billy Gibbonsin kitara on ihan hyvin tuossa edessäni, mutta monenko lattialaudan leveyden verran siihen on matkaa, ei ole oleellista. Miten monta senttimetriä kyseisestä kitarasta on Dusty Hillin bassoon ei sekään vaikuta musiikkisisältöön, mutta se vaikuttaa, että kitaran, basson ja vähempipartaisen Beardin rumpujen yhteispeli välittyy selkäpiitä kihelmöivästi.
Täyteläistä svengiä
Infected Mushroomin ehkä vähän liikaakin messuilla soinut Avratz paljastaa hyvin Gold 200:n nopealiikkeisyyden. Koukerot toistuvat tiukasti iskien, mutta kuitenkin vailla minkäänlaista rasittavuutta. Nopealiikkeisyys ylettyy bassoalueelle saakka, jossa on solakaksi kaiuttimeksi myös varsin hyvin voimaa. Hyvä lähtökohta sille, että kuuntelu on innostavaa eikä muutu korvia väsyttäväksi.
Kuuntelu on innostavaa eikä muutu korvia väsyttäväksi.
Tässä kohtaa on kyllä hyvä mainita, että Gold 200 on niin läpikuultava kaiutin, että niin oheislaitteisto kuin ohjelmalähdekin vaikuttavat selvästi siihen, onko kuuntelutunnelma aika ok vai sairaan siisti. Spotify kuulosti vähän karkealta, älppärit ja Tidal eivät. Älppärilähteenä oli Roksan Radius 7 ja GoldNote PH-10 -RIAA-korjain, stremerina GoldNote DS-10.
Megadeathin Trust maalaa biisin alussa kiitettävän painostavan maiseman. Sen verran painostavan, että valmistajan 35 hertsin ilmoitus alarajataajuudeksi tuntuu aika varovaiselta. Orbitalin The Saint -raitakin mäjähtää ilmoille täyteläisesti ja uskottavasti samalla kun huomaan äänenvoimakkuuden nousseen varsin suureksi. Huolimatta raikkaasta ja selkeästä soinnista, äänensävy ei aiheuta kuunteluväsymystä.
Igor Stravinskyn Keijun suudelma -baletin laittaminen soimaan vie hyvin lähelle esityslavaa. Tutut torvien törähdykset tuovat kylmät väreet selkäpiihin yhä uudelleen ja uudelleen. Gold 200:lla ei tarvitse tyytyä takapenkkipaikkoihin joten sitä ei kannata hankkia kaiuttimeksi, jos ujostelee lempiesiintyjiään. Tyylistä ja artistista riippumatta soundi on sopivan intiimisti läsnäoleva joten uppoan vielä hetkeksi Astor Piazzollan The New Tango -teokseen.
Hallitun nopea ja ilmavan iso
Katie Meluan Shy Boy soi ässät kirkkaasti helähtäen kuten kuuluukin, mutta eivät yhtään viiltäen. Läpikuultavuus ja tarkkuus eivät haittaa miellyttävyyttä koska ääni pysyy kautta taajuusalueen hyvin puhtaana. Katien artikulaatio on selkeä, mutta ei onneksi hattarakuorrutteinen – näillä esityksestä ei tule siirappisen äitelää vaan aitous on vielä hyvin tallessa. Dr. No -Bondin teemalla alan päästä kiinni Gold 200:n jujusta. Esitys on juuri sopivalla etäisyydellä, mitään ei syljetä päin näköä eikä vastaavasti mitään jää myöskään taka-alalle. Sekin on hienoa, että Tidalista soiva äänite ei ota tippaakaan korviin vaikka sitä ei olekaan samalla hiottu ja hinkattu joka särmästä puhtoiseksi kuin nykyalbumeja. Enemmänkin niin, että mukavan elävän kuuloinen.
Ei kulje etukenossa niin lujaa kuin vain ikinä mahdollista vaan ripeästi, mutta koko ajan kontrollin pitäen.
1960-luvun Bondin soundtrackillä huomaan myös lenkkarin pohjan lämpiävän jatkuvasta lattian vatkaamisesta. ”Yrjö Läpeensähyvä” biiseillään Get A Haircut ja Bad To The Bones vahvistavat rytmipuolen hallittua selkeyttä. Gold 200 ei kulje etukenossa niin lujaa kuin vain ikinä mahdollista vaan ripeästi, mutta koko ajan kontrollin pitäen.
Stereokuva piirtyy huomattavan suurena, ilmavuutta on ainakin koko etuseinän leveydeltä. Rinneradion Pfft-albumin kappale 4 pitää instrumentit sujuvasti kunkin omassa kohdassaan, mutta yleinen ilmavuus on valtavan suuri ja valtavan hieno. Tuttu Ocean’s Eleven -soundtrack ja The Plans -raidan herrat Pitt ja Clooney ovat selkeästi läsnä, mutta eivät kuuntelijan sylissä. Tähän kun ymppäisi Gold-sarjan keskikanavan ja surroundit, olisi käsissä varsin herkullinen kotiteatterin lähtökohta.
Laatu kaipaa laatua seurakseen
On kaiuttimia – usein edullisia malleja, jotka toimivat ihan kivasti millä vain elektroniikalla ja mistä vain ohjelmalähteestä. Monitor Audio Gold 200 vaikuttaa paljastavan kaikenlaiset epäpuhtaudet ketjussa joten suosittelen, että ainakin hinnat alkaen AV-vahvistimet ja MP3:t pidetään näistä kaukana. Ja jos sinulla on varaa neljän tonnin kaiutinpariin sekä sen oheislaitteistoon, laita se parikymppiä kuussa Tidaliin. Tai kuuntele kaiken värisiä fyysisiä levyjä.
GoldNote DS-10 -streamerin perässä käytin lähinnä Emotiva XPA-DR2 ja Roksan Blak -vahvistimia. Näistä kahdesta Blak oli omaan makuuni sopivampi seuralainen Goldeille pitäen etenkin rytmisen innostuspuolen kiitettävän arvosanan tasolla jatkuvasti.
Ulkomaisista arvosteluista saksalainen Stereo Magazine sanoi Gold 200:n olevan napakymppi. Puhdasta keskialuetta reunustavat väkevä basso ja silkkinen diskantti. Erityisesti kiiteltiin laskostetun nauhadiskantin sulautumista kokonaisuuteen.
Hifi Plus kiittää stereokuvan yhtenäisyyttä ja stereokuvaa sekä kaiuttimien kykyä pitää niin rytmiset kuin äänensävyllisetkin seikat hallittuna.
Minulla Queenin Another One Bites The Dust live-versiona Wembleyn stadionilta vuodelta 1986 jatkaa nyt loistavan musiikin sarjaa Gold 200 -parilla.
Edit. Monitor Audio laski eurohintojaan ja uusi Gold 200:n hinta on tasan neljä tuhatta euroa.
Lyhyesti: Hienostunut, ilmava, aavistuksen täyteläinen ja hyvin läpikuultava esitys lempiteoksiisi.
Hinta (satiinivalkoinen, pähkinä, pianomusta ja eebenpuu): 4 000 euroa (vanha hinta 4 250 euroa parilta)
Maahantuoja: Concept Hifi
Kuvat: Valmistaja ja Samu Saurama
Monitor Audio -jälleenmyyjäsi:
Kommentointi suljettu.