Amerikkalaisella Gradolla on pitkät perinteet lähinnä kuulokkeiden ja äänirasioiden valmistajana. Edelleen New Yorkissa tuotteensa valmistavan tehtaan äänirasialinjastolta valmistuu askeja niin DJ-käyttöön kuin savikiekkojen ja monovinyylienkin ystäville. Toki pääpaino on kuitenkin kotikäyttöön tarkoitetuissa moderneissa stereorasioissa, joiden hintahaitari on laaja. Valikoiman lippulaivana on 2 499 euron hintainen The Statement1, uusi malli valmistajan maineikkaasta The Statementista, jota on rapakon takana tituleerattu peräti ”maailman parhaaksi MI-rasiaksi”.
Suomessa Grado tunnetaan kuitenkin äänirasioitaan paremmin kuulokkeistaan, eivätkä etenkään valmistajan kalliimman pään rasiat ole saavuttaneet näillä kulmilla kovin kummoista huomiota. Gradon äänirasiat ovat siis epätavanomaisempaa MI-tyyppiä (moving iron), jota valmistaja oman kehun oikeudella kutsuu tietysti parhaaksi rasiatyypiksi. Sen enempää teknisiin ratkaisuihin ja etenkään niiden paremmuusjärjestykseen menemättä sanon vain, että Statement1:n hinnalla on jo syytäkin saada aika erinomainen äänirasia, oli se sitten mitä tyyppiä tahansa.
”Moving Ass
-tyyppinen rasia.”
Minulla on jokunen tuhat tuntia kokemusta aiemmasta Statement-mallista, josta pidin kovasti. Kun sisäraitojen särö nousi kuitenkin lopulta neulan kulumisen takia hieman liian häiritseväksi, oli aika katsella vaihtelun vuoksi muita laaturasioita. Statementin tietyt hyveet kuitenkin kaihersivat koko ajan takaraivossa ja ennen pitkää tilasin maahantuojalta Gradon uuden, parannellun Statement1-mallin.
Statement1 on low output -rasia, jonka antojännite on 0.5 mV. Käytännön tasolla Statement1 eroaa MC-rasioista MM-rasioille tyypillisellä 47 kOhmin impedanssillaan, joten levysoitinesivahvistimen säädettävyys on plussaa. Tosin kokeilin Statement1:tä myös Benz Micron ääriyksinkertaisen, täysin ilman säätöjä olevan Lukaschekin, sekä Electrocompanietin itsestäänsäätyvän ECP1:n kanssa ja homma toimi molemmilla phonoasteilla mukavasti. Pääasiallisena levysoitinesivahvistimena kuunteluissa oli kuitenkin hyvät säätömahdollisuudet omaava Origin Live Ultra, joka tuntui vallan erinomaiselta paritukselta Statement1:lle.
Muusta laitteistosta sen verran, että pyörittimenä käytössä oli Simon Yorke S7 Yorken omalla varrella, vahvistimena EAR 8L6-putkivahvistin ja kaiuttimina Harbeth SHL5. Johdotuksena Audiencea. Signaalitie oli siis perin brittiläis-amerikkalainen.
Kelvannee koalallekin
Statement1:n eksoottisuus ei jää pelkästään rasian tyyppiin, rasian rungon puulajikkeeksi on nimittäin valikoitunut australialainen eukalyptus. Kiinnitysruuvit ruuvataan suoraan puuhun, joten pieni ylimääräinen varovaisuus asennuksessa ei ole haitaksi. Kukapa haluaisi halkaista uuden rasiansa ennen yhdenkään levyn soittamista. Rasian asentaminen Yorken nokkaan kävi kuitenkin varsin vaivattomasti ja sisäänajon aloitin valmistajan suosittelemalla 1,5 gramman neulapainolla. Myöhemmissä neulapainokokeiluissa suosituspaino piti pintansa.
Suoraan paketista Statement1 soi heti hämmentävän hyvin ja ilmassa oli juhlavaa kotiinpaluun tunnelmaa. Vanhan mallin ehkä suurimpia avuja olivat elävyys, ilmavuus ja erottelevuus, eikä uusi malli jäänyt näissä suhteissa ainakaan jälkeen. Koska homma toimi niin mainiosti ja olin alusta asti saundista kovin höttösissäni, ei ollut mitään syytä höylätä levyjä pelkästään taustamusiikkina muutamaa kymmentä tuntia ja toivoa jotain suurta saundin aukeamista.
Ainakaan ensimmäisten viidenkymmenen tunnin aikana mitään järisyttävää ei ole sisäänsoitossa tapahtunut. Jossain vaiheessa oli jakso, jolloin olin kuulevinani rumpupelleissä vähän liiallista energiaa, mutta tilanne tasoittui sittemmin ja yläalue toimii taas ongelmitta. Statement1 on hyvin läheistä sukua vanhalle Statement-mallille ja siinä on omat selkeät hyvät, hienot, ihanat puolensa ja jokunen sellainenkin, joissa se ei ihan pärjää suunnilleen saman hintaluokan verrokeille, kuten minulle myös hyvin tutulle Transfiguration Phoenixille.
Moving Ass -tyyppinen rasia
Gradon kanssa äänten alukkeissa on tarkkuutta ja energiaa, mikä tekee lyömäsoittimien ja akustisten kielisoittimien kuuntelemisestä erittäin helppoa. John McLaughlinin kuuluisa Royal Festival Hallin konserttitaltiointi toimi oikeastaan joka tasolla erinomaisesti. McLaughlinin kitara soi selkeänä ja sävykkäänä ja Trilok Gurtun lyömäsoitinkioskista lähti dynamiikkaa kuin pienestä kylästä. Kun mestari Kaj Eckhardtin basso soi myös erottelevasti ja soittimien ympäriltä löytyi tilaa, pidin kuulemastani todella paljon. Statement1:ssä on lievää keskialueen lämpöä, joka saattaa häiritä äärineutraalikkoja. Rytmimusiikilla unohdin asian nopeasti.
”Prättihyväksyntä vinyylikalustolle
kahdella takamukseen
polkaistulla leimalla.”
Napakat alukkeet tekevät Statement1:stä myös erinomaisen rokkirasian. Chad Smith ei oikeastaan tarvitse apua, mutta Red Hot Chili Peppersin Blood Sugar Sex Magicin aikana kuuntelutuolini muuttui tämän tästä rumpujakkaraksi, kun annoin oman varsin äänettömän, mutta intohimoisen panokseni musiikkiin. Kitaroissa oli särmää ja Flean bassossa laatua ja vahvuutta kuin sidostesukassa. Tuntui, että rasian erottelukykyn ansiosta hyvin vähän jos mitään jäi peittoon rankemmissakaan vyörytyksissä. Ritinöiden suhteen rasia tosin on kohtalaisen armollinen.
Lähitienoon pari tasamaan tallaukseen ja rankempaan heviin kallellaan olevaa harrastajaa kävi myös yhtenä iltana kuunteluilla ja koska putkivahvistimeni on ultimaattiselta nakutuskyvyltään hieman vajaa, toivat he mukanaan Gradon kuulokevahvistimen ja PS500-mallin luurit. Jos EAR-Harbeth-kombo hieman pyöristelikin Megadethin Rust in Peace -levyn rankimpia kitaravalleja, toimi homma kuulokkeiden kautta kerrassaan vakuuttavasti. Prättihyväksyntä vinyylikalustolle kahdella takamukseen polkaistulla leimalla. Yhtään kevyempi tavara sai vierailta hyväksynnän myös EARin käskyttämänä.
Ostan myös vokaalit
Eli rytmipuolella ei valittamista. Mitenkä Statement1 sitten toimii kevyemmällä laulumusiikilla?
Älkää kysykö, miksi pidän niin paljon K.D. Langin esikoislevystä Shadowland. Tämä kantripatroona Owen Bradleyn tuottama häpeilemätön americana-levy on täynnä siirappisia tekstejä, hunajaista laulua ja tomusokerinkeveitä sovituksia – jotka saattavat jonkun mielestä kuorruttaa vain musiikillista pannukakkua. Joka tapauksessa Nashvillen äänitysstudioissa on onnistuttu saamaan aikaiseksi harvinaisen ilmava ja tasapainoinen äänitys.
K.D:n äänestä löytyi sävyjä ja sitä ympäröi ihastuttava halo, jossa ei ollut mitään epäluonnollista. Kantripääkaupungin ykkösstudiomuusikoista koostuvan taustayhtyeen toimenpiteitä oli myös erittäin helppo seurata, eri kerrokset erottuivat toisistaan selvästi ja soittimet kuulostivat luonnollisilta. Laulu ja soittimet asettuivat stereokuvaan mallikkaasti. Oli ilmiselvää, ettei nyt syöty hattaraa, vaan kuunneltiin poikkeuksellisen toimivaa viihdelevyä.
Samoin astetta vähemmällä kokemuksella tuotettu, mutta rautaisella näkemyksellä ja asenteella esitetty ja taltioitu Joose Keskitalo ja Kolmas maailmanpalo soi totaalisen vangitsevasti, niin että saarnaaja Keskitalon kalmansävyiset tekstit oli helppo ottaa melkein liiankin vakavasti. Äänityksen tietyt puutteet kyllä pani merkille, mutta levy tuntui olevan niin täynnä substanssia, että moiset pikkuseikat eivät häirinneet kuuntelua.
Mutta miten käy Kekkoselta suurimuotoinen klassinen?
Klassisen musiikin ystävä saattaa löytää lempirasiansa muualta kuin Gradon mallistosta, mutta Statement1 ei suinkaan ole huono orkesterimusiikin toistaja. Hyvällä äänityksellä se kuulostaa yhtä erinomaiselta kuin mikä tahansa aski. Rostropovitšin ja Washingtonin NSO:n Šostakovitšin 5. sinfonian levytys (DG) soi huipennuksissaan upeasti ja hauraissa paikoissa löytyi taianomaisuutta vähintään kotitarpeiksi. Rasia toistaa orkesterisoittimien sävyt ainakin minun parkkiintuneeseen korvaani riittävän realistisesti, tosin se keskialueen lämpö tuo ääneen helposti lievää nostalgiasävyä, jota ilmankin voisin elää.
”Hyvällä klassisella äänityksellä
Statement1 kuulostaa yhtä erinomaiselta
kuin mikä tahansa aski.”
Hyvälläkin vinyylikalustolla piano on usein hakalasti toistettava instrumentti ja se kuulostaa helposti vehkeeltä, tai ainakin haiskahtaa sinne suuntaan. Statement1 ei pianomusiikin parissa yllä aivan parhaiden verrokkien tasolle, pianonkielien teräkseen tuntuu sekoitetun pari prosenttia kumia ja flyygelin mallia ja kokoa on turha arvuutella. Vaikka olenkin hakeutunut Statement1:n kanssa levyhyllyni rytmimusiikkiosastolle hieman normaalia hanakammin, on levylautaselle päätynyt taajaan myös pianomusiikkia, kuten Glenn Gouldin Bachia, Rubinstainin Chopinia, Reinbert de Leeuwin Satie-tulkintoja, Keith Jarrettin ja Abdullah Ibrahimin soolopiano- ja pienyhtyelevyjä. Pianon värittyminen ei siis ole kovin häiritsevää, mutta etenkin pianolevyjen kanssa olen välillä kaiholla muistellut Transfiguration Phoenixin suvereenia neutraaliutta ja ajokykyä.
Toisesta Phoenixin fortesta, loppu-urien hämmentävästä puhtaudesta Statement1:llä on myös opittavaa. Charlie Hadenin The Ballad of the Fallen -levyn A-puolen viimeinen raita Silence on ainakin omalla prässilläni tässä suhteessa armoton testikappale ja jos normilevyllä Statement1:llä ei olekaan päätösurilla hävettävää, niin nyt se sai nostaa kädet ylös ja antautua. Musiikki oli toki kuunneltavissa ja nautittavissa, mutta soinnin puhtauden ja linjojen seurattavuuden suhteen toivottavaa jäi. Liekö perinteinen elliptinen neulahionta sitten syynä moiseen, nykyään kun löytyy monia kultivoituneempiakin hiontoja.
Ylipäätään Statement1 kuulosti useimmilla levyillä parhaalta varsigeometrian ideaalikohdassa, normaalin poplevyn toisen raidan tienoilla. Ero ei ollut välttämättä järin suuri, mutta kuitenkin huomattavissa. Olisikin mielenkiintoista kuulla Statement1 asiallisen tangentiaalivarren nokassa.
Sittenkin halvalla hyvää?
Grado Statement1 on kovan luokan rasia, joka luultavasti jakaa kuulijat niihin, jotka rakastavat sitä ja niihin, jotka nillittävät rasian puutteista. Se on kuin normaalia temperamenttisempi kumppani, jonka kanssa elämisessä on toisinaan omat hankaluutensa ja joka tulee kalliiksi, mutta jonka sietäminen myös palkitsee suuresti.
Ja rasian puutteita pitää suhteuttaa sen hintaan. 2499 euron hinnalla valittaa saa pienemmistäkin virheistä ja pieniä nuo Statement1:n virheet ovat. Sen verran pieniä minun korvaani, että rasian hyveet painavat vaakakupissa huomattavasti virheitä enemmän. Mutta toisenlaisiakin mielipiteitä lienee.
Mikä järki sitten on laittaa kaksi ja puoli tonnia helposti hajoavaan ja muutaman vuoden välein vaihdettavaan turhakkeeseen? Kymmenesosahinnallahan saa jo hyvinkin mukiinmenevän äänirasian. Statement1:een tuskin kannattaakaan panostaa, ellei muu vinyylikalusto ole riittävän hyvä. Aiemman Statement-mallin kanssa ainakin löysin rasian todellisen suorituskyvyn vasta, kun soitin ja varsi nousivat tarpeeksi korkealle tasolle. Eli kun rahaa oli palanut jo muutenkin kohtalaisen huomattavia summia.
Ja jos äänirasiakustannuksia alkaa verrata vaikkapa moottoripyöräilyyn, purjeveneilyyn tai kesämökin ylläpitoon, niin halvalla pääsee. Äänirasiasta on sitä paitsi iloa talven pimeinä iltoinakin.
Minulla ei ole moottoripyörää, purjevenettä eikä kesämökkiä. Sen sijaan äänirasianani on nyt Grado Statement1 – ja talvi-iltojenkin viihtyminen taattu.
Kommentointi suljettu.