Elac BS 72 ja BS 73 -jalustakaiuttimet testissä

Elacin hetki sitten esitelty 70-sarja korvaa vanhemman 60.2-malliston. Minä en ole 60.2-malleja kuunnellut, mutta varsin monesta testivoitosta, kotimaisestakin, päätellen ne olivat hyviä. Suorituspaineet uusille malleille on siis turvattu. 70-sarjan hinnat alkaen BS 72 -malli on fyysisesti todella pieni kaiutin ja maksaa 400 euroa. Jos se vielä soi hyvin, on sillä perusteita olla todella iso hitti. Pykälän suurempi BS 73 on sitten jo tyypillisen jalustakaiuttimen kokoinen ja hintaa on satasen enemmän.

Kun 70 edustaa Elacin mallistossa hinnat alkaen -vaihtoehtoa, niin näkyyhän se tietysti joissain asioissa. Ensimmäinen silmiin pistävä on Elacin tavaramerkin, JET-diskantin, korvaaminen tavallisella kalotilla. Toinen asia on viimeistely eli tarjolla on vain musta ja valkoinen, kummatkin satiinipintaisina. Värivaihtoehdot varmaan kismittävät etelä-eurooppalaisia paljon enemmän, Suomessahan juuri musta ja valkoinen ovat ne myytävät värit ja puuviilut marginaaliosassa.

Yleinen viimeistely on oikein hyvää tasoa, ei näitä tarvitse hävetä. Päinvastoin, moni kotimainen kaiutin on markkinoille tullessaan ollut selvästi kalliimpi ja ulkoisesti hutiloidumpi. Ulkoasussa ei toki ole mitään erityistä prameilua, mutta tiptop-siistejä 70-sarjalaiset kyllä ovat.

Miten pieni on liian pieni?

Testikaiuttimien pienemmät Elac BS 72:t ovat oikeasti tosi pienet kaiuttimet hifiharrastajan vinkkelistä. On markkinoilla, marketeissa etenkin, tietysti vielä pienempiäkin, mutta ovat nämä vain kompaktikaiuttimet sanan varsinaisessa merkityksessä.

Mihin pienuus vaikuttaa? Onko siitä pelkkää haittaa, mitä haittaa vai myös jotain hyötyä?

Selvin asia on se, että kotelotilavuus vaikuttaa bassotoistoon. Tilavuuden kasvattamisella voidaan saada yhtä voimakasta bassoa vähän alemmas tai yhtä alas ulottuvaa bassoa kovempaa, samalla vahvistinteholla. Eli kääntäen, pienikokoinen kaiutin ei pysty tuottamaan samalla tavalla uskottavaa alabassoa kuin isompi.

Basso ei kuitenkaan ole vain matalia murinoita, yläbasson isku ja nopeus ovat vähintään yhtä oleellisia asioita. Minä kuuntelen mieluummin tarkkaa, tiukasti potkaisevaa ja vähän vähemmän ulottuvaa alapäätä kuin hurjasti, mutta ilman kontrollia murisevaa ja vapisevaa. Tähän tietysti saattaa vaikuttaa seniili yli 40 vuoden ikäni. Puolta nuorempana ajatusmallini oli hyvin erilainen, myönnän sen.

Pieneen etulevyyn ei saa kovin suuria kaiutinelementtejä. Pienikokoinen bassokeskiääninen ei suuntaa ääntä kovinkaan paljoa eli pikkukaiutin on enempi ympärisäteilevä. Se kuuluu selvästi, stereokuva on hyvin viitteellinen kun kuunteluetäisyyttä alkaa olla runsaasti. Lähikuuntelussa pienikin kaiutin voi kyllä piirtää hienon kolmiulotteisen teräväpiirtokuvan.

Toisaalta se pienikokoinen bassokeskiääninen on helpompi sovittaa ilman suuntainta olevaan diskanttiin kuin iso elementti olisi. Tämän tulos voi olla luonnollisempi, tasapainoisempi ja välittömämpi keskialueen toisto.

Kaikkein eniten vaikuttaa kuitenkin toteutus ja sen selviää vain laittamalla musiikki soimaan.

Menevä pienokainen

BS 72:n bassopää on napakka, potku on tosi vaivaton. Ulottuvuutta on ihan riittävästi siihen, että musiikkia voi kuunnella ilman subwooferia. Alarajataajuutta oleellisempi asia on kuitenkin juuri se nopeus. Tällä kuuntelu on kuin koittaisi seurata nopeaa rumpalia. Kuuloaisti juuri ja juuri pysyy perässä, mutta silmillä on vaikea saada selvää, mitä kaikkea potkupuolella tapahtuu.

Juuri tämä hyvin kevytliikkeinen kulkevuus ja yleinen hyvä tasapainoisuus tekevät BS 72:sta äärettömän hyväntuulisen musiikintoistajan. Läpikuultavuus on niin hyvä, että äänitteelle taltioiduista musiikin pienistä nyansseista on helppoa nauttia. Tarkempiakin kaiuttimia on, mutta näiden hyväntuulisuus on kuin cruisaisi avoautolla kesäillassa. Oleellista on matkanteko, nauttiminen, ei ryppyotsainen viimeisen sekunnin nipistäminen kierrosajasta radalla.

”BS 72 pystyy pitämään yllä
helppoa ja hyvää fiilistä tavalla,
johon moni paljon isompi ja
kalliimpi kaiutin ei taitu.”

20 Fingersin Short Dick Man paukuttaa kevyen nopealla rytmillä ja hymy pysyy leveänä niin vauhdista kuin pöllöstä biisistäkin. Ja kun kerran tunnelmassa valmiiksi ollaan niin lisäevääksi Ken Ishiin Meltin Pot, joka paljastaa jonkin verran pehmeyttä bassoiskussa, mutta vauhti pitää jalkapohjan elämässä ja läppärin ruudun tahdissa heiluvana. Jalkapohjasta syke kiitää hermotonta vauhtia hermostossa ylöspäin ja pian koko mies sykkii japanilaisen klassikkoteknon (on, kummallinen termi, keksin sen juuri) tahtiin.

BS 72 pitää tanssihumpalla niin hyvää sykettä yllä, että ei millään raaskisi vaihtaa pois. Pakko kai se on, ehkä teitä kiinnostaa, että se tasapainoisuus kuuluu hyvin myös Igor Stravinskyn Keijun suudelma -baletilla. Pientä ylemmän keskialueen rosoa pääsi yhdessä nousussa tipan väliin, mutta eiväthän nämä olekaan tonneja maksavat studiomonitorit.

Stereokuva on sellainen kuin hyvältä pieneltä kaiuttimelta voi odottaa. Lähietäisyydeltä riittävän tarkka ja kauempaa kuunneltaessa ilmava ja suurpiirteinen.

Iso sinfoniaorkesteri ei toki ole sitä ihan ominta aluetta kainalokokoiselle kaiuttimelle ja kyllähän Herbie Hancockin Doin’ It -funk iskee näistä selvästi uskottavammin kuin konserttihallillinen instrumentteja. Se hyväntuulinen menevyys kuljettaa rennolla sykkeellä musiikkia eteenpäin. Elac BS 72 pystyy pitämään yllä helppoa ja hyvää fiilistä tavalla, johon moni paljon isompi ja kalliimpi kaiutin ei taitu.

Josta on sitten hyvin helppoa esittää kysymys, mitä saadaan ja mitä menetetään kun vaihdetaan se BS 73 -isovelimalli jalustoille? Vai ovatko ne oikeasti sukulaisia ollenkaan…

Rauhallinen isoveli

Elac BS 73:n äänessä on selvästi isomman kaiuttimen voimaa siinä kun BS 72 liitää kevyemmällä ja melkein vallattomallakin otteella. Rytmi muuttuu hallitummaksi, vähemmän intoilevaksi, myös vakavaksi. Yleisluonne on samalla tavalla onnistuneen tasapainoinen kuin pikkumallissa, mutta minun korviini sen nelituumaisen bassokeskiäänisen ja tuumaisen diskantin sovitus oli vielä saumattomampi kuin BS 73:n viisituumaisen bassokeskiäänisen ja saman diskantin.

En sano, että BS 73:n keskialueessa olisi selkeästi mitään vikaa, se on vain hieman eri luonteinen kuin pikkumallin ja eron kuulee kun vaihtaa samassa kuuntelussa kaiuttimesta toiseen. Isoveli on aavistuksen tummempi, rauhallisempi. Muutaman kappaleen jälkeen keskialueen aavistuksenomainen etäisyys on jo hävinnyt mielestä ja ääni kuulostaa vain läpikuultavalta ja tasapainoisen selkeältä. Herbie Hancock kulkee, Analog Pussykin sykkii ja siirryttäessä puhtaasta ränttätäntästä rauhallisempaan materiaaliin niin eleettömän aineettomasti soiva BS 73 pääsee näyttämänä vahvuutensa.

”BS 73:lla läpikuultavuutta on
paremmin ja äänitteelle taltioitu
syvyysvaikutelma välittyy
selkeämpänä.”

Katie Meluan Shy Boy -kappaleen kirkas ässä nousee juuri pintaan, vaan ei sähädä korvissa, George Bensonin So What soi elävällä rytmillä kuten kuuluukin ja Metallican Welcome Home (Sanitarium) viiltää kitarariffeillään kylmät väreet selkäpiihin välittömästi.

Stereokuvaa BS 73 piirtää hievenen tarkemmin kuin pikkumalli. Läpikuultavuutta on paremmin ja äänitteelle taltioitu syvyysvaikutelma välittyy selkeämpänä. Silti, molemmat näistä ovat suhteellisen pieniä kaiuttimia eli tarkkaa stereokuvaa kaipaavan on syytä pitää kuunteluetäisyys mahdollisimman lyhyenä.

Erilaisia hyviä

Elacin halvimman 70-sarjan kaiuttimet eivät ole markkinoiden halvimpia peruskaiuttimia, mutta ne ovat varsin hyviä sellaisia. 400 ja 500 euron parihinnat mahdollistavat hankkimisen silloinkin kun budjetti on tiukka ja toisaalta näiden kanssa monikanavajärjestelmän rakentaminen ei sekään saa sen enempää roudarin kuin maksajankaan selkää ratkeamaan. Molemmat tarjoavat erittäin paljon vastinetta hinnalleen, mutta sinun on valittava itse, kumman luonteesta pidät.

BS 73 tarjoaa näistä kahdesta uskottavampaa ääntä. Stereokuvan tarkkuus on parempi ja bassopää lävähtää selvästi tiukemmalla auktoriteetilla. Mutta silti BS 72:n hyväntuulinen kirmaus vie niin tehokkaasti mennessään, että jos näiden kahden välillä pitäisi valita niin minä ottaisin pikkumallin.