Cyrus One -Bluetooth-stereovahvistin testissä

On se vaan pieni, tuo Cyrus. Paitsi, että se on pieni vain etulevyltään. Syvyyttä on kiitettävän paljon ja massaa samoin. Kaapelien kanssa vahvistimelle tarvitaan tilaa syvyyssuunnassa yli neljäkymmentä senttiä ja näennäisestä siroudesta huolimatta kotelossa on sen verran paljon järeää tavaraa sisällä, että yhdellä kädellä nostelu on parempi unohtaa.

Cyrus One on valmistajan näkemys siitä, millainen voi olla yksi laite, joka hoitaa musiikinkuuntelijan keskusyksikön kaikki tarpeet. Onessa on neljä linjatasoista analogituloa, joista yhden voi halutessaan muuttaa äänenvoimakkuussäätimen ohittavaksi AV-sisääntuloksi. Näin One ja kotiteatterivahvistin voivat kytkeytyä toisiinsa. One toimii monikanavakäytössä vasemman ja oikean kanavan päätevahvistimena ja sitten stereo-ohjelmalähteillä normaalina laadukkaana stereovahvistimena.

Yksi takapaneelin RCA-liitinpareista on levysoittimen MM-äänirasiaa varten, samoin esivahvistinanto löytyy, jos järjestelmään halutaan liittää aktiivikaiuttimet tai lisää päätevahvistimia. Etulevyssä on kuuloeanto ja digitaalisignaalin tulona on yllättäen Bluetooth aptX. Ei USB:tä, ei optisia ja koaksiaalisia S/Pdiffejä – ja pienellä pähkimisellä ratkaisu tuntuu aivan järkevältä. Tyypillisin tapa soittaa musiikkia streamauspalveluista on juuri se puhelimesta tai tabletista ja sitten langattomasti eteenpäin, mahdollisimman vaivattomasti. Hardcore-harrastaja sitten haluaa kuitenkin jonkun oman tietyn DA-muuntimensa eli turhaan se olisikin ollut vahvistimessa.

Epäluulon siemenet

Cyrus Onen pahvilaatikko ei ole hurjan uhoava tai edes uskottava. Tuollainen valkoinen, kapeahko ja ilman värikuvia. Ja kun tilaa laatikossa on moneen suuntaan paljon niin itse vahvistimen paino häviää. Sitä aina ajattelee massaa suhteessa tilavuuteen ja paljon laitetta isommassa laatikossa itse vahvistimen massa jakaantuu sen koko laatikon koon mukaan.

Pahvilaatikon avaaminen tuo esille pienemmän valkoisen pahvilaatikon, jossa on virtajohto ja hyvin pienikokoinen kaukosäädin. Pikkulaatikon alla on kahden suuren vaahtokuplapaakun väliin asetettuna Cyrus One. Tässä vaiheessa Onen uskottavuus on heikoimmillaan ja sen koittaa nostaa yhdellä kädellä laatikosta – ja uskottavuus paranee heti monta monta pykälää paremmaksi. Hitto, sehän on järeä.

Samalla näkee takalevyn liitinpatteriston. Ei AV-vahvistimien ”mulla on 126 reikää takapuolessa” -pullistelua, mutta selvästi kaikki oleellinen ja tippa varmuusvaraa. Kaikki pakattuna kompaktisti, mutta ilman käyttöä hankaloittavaa ahtautta. Kaiutinterminaaleja on kaksi kappalein, jos satut pitämään tuplamäärästä kaiutinjohtoa. Itse terminaalit ovat hyviä, mutta eivät nekään extrasupermahtailevia. Koko vahvistin huokuu järkeä ja hyvää henkeä, tässä ei makseta mielikuvista vaan jostain todellisesta.

Etulevy on kiiltävää mustaa muovia. Samoin ohjelmalähteen valitsin ja äänenvoimakkuussäädin, joiden tuntuma ei mikään loistava ole. Kiiltävän musta muovi nyt ei arvoa nosta, kiinalaiskamppeissa kun sitä nähty jo aika pitkään halvimmasta hintaluokasta alkaen. Kunhan osaa katsoa muovista ohi näkee etulevyn käyttölogiikan äärimmilleen viedyn selkeyden, perinteiseen Cyruksen tapaan. Ja kotelo on ei älyttömän paksua, mutta tukevaa metallia ja kahdesta osasta kasattu. Tässä vaiheessa Cyrus Onesta on jo helppoa pitää.

Rits, se sanoi

What Hifi oli ensimmäisiä julkaisuja, joka sai Cyrus Onen testiin. He kritisoivat, että ihan kiva, mutta kun ei se oikein kulje. Cyrus, jossa rytmisen puolen vienti ei ollut kunnossa! Mahtoi olla kirves otsaan valmistajalle, joka on tunnettu nimenomaan innostavan menevästä vaikkakaan ei pelkkää rytmiä alleviivaavasta luonteestaan.

Minullakin oli hyvin sekavat tunteet. No jos se ei ole innokkaan menevä niin mitä se sitten on? Leppoisa, tumma, jopa tukkoinen tai laahaava? Sellaisessa tapauksessa olisin heittänyt koneen takaisin laatikkoonsa ja sanonut, että hakekaa pois – ei maksa vaivaa laittaa aikaa tälläiseen.

MM-Audio MaxiMonot, isot monoblokki-Hypexit, paiskoivat pohjavauhtia Analog Pussyn tahtiin. En siis ajatellut päästää Onea helpolla. Menossa oleva raita 2B levyltä Trance N Roll ja piuhat kiinni. Ensimmäinen asia, joka kuuluu, on hento risahdus kaiuttimista. One haistelee testisignaalilla kiinni olevan kaiuttimen impedanssin, jotta se osaa sovittaa itsensä siihen. En tiedä, mitä se kaiuttimen impedanssin perusteella säätää, mutta tulos on aivan loistava.

Isojen Hypexien bassopään voimaa ei ole, Mazda MX-5:ssä ei ole Scanian vääntöä – sorry, mutta muuten vauhtia piisaa oikein kiitettävästi. Minä en tiedä, mitä brittilehti kuunteli, mutta vaikea minun on tätä sanoa millään tavalla hitaaksi tai huonosti musiikkia eteenpäin vieväksi. Päinvastoin.

Helppo ja mukaansa tempaava

Saman levyn Osterstrasse 3 nakuttaa vääjäämättömän tahdin ensin pohjelihaksiin, heti perään niskaan ja pian myös perspuolelle. Sykin pystysuunnassa istuessani kuuntelutuolissa. Minä kun en salilla käy niin tämä on mitä hauskin tapa tehdä lihastreeniä. Nostan treenin tehoa avaamalla vähän lisää hanaa, syke vahvistuu ja mies jumppaa kirjoittaessaan entistäkin tehokkaammin.

Flat-earth-koulukunta tarkoittaa hifin alalajia, jossa haetaan rytmisyyden hyvää toistuvuutta, tässä ja nyt -esityksen henkeä omassa huoneessa enemmän kuin stereokuvallisten asioiden tarkkaa piirtoa ja ikkunan avaamista äänitykseen taltioituun esitystilaan. Osa fe-laitteistoista on sen verran räväkkiä soinniltaan, että ne kaipaavat tarkasti mietityt kaiuttimet tai muuten sointi muuttuu rasittavan säksättäväksi.

Cyrus One sen sijaan ei ole yhtään rasittava. Se vie musiikkia eteenpäin lähes hengästyttävää tahtia ja kuulostaa hankalaksi kuormaksi tehdyllä vertailukaiuttimella helpolta ja miellyttävältä. Stereokuvallinen piirto, silloin kun siihen osaa kiinnittää huomiota, on ihan hyvää tasoa. Musiikin syke, rytminen kulkevuus eli se musiikin selkäranka, vain nappaa aina huomion epämusiikillisista seikoista ja jalka jatkaa vippaamista.

”Suu leviää hymyyn
nopeammin kuin
sinä saat sanottua
bau-bau-bau.”

Koska osa lukijoista on sitä mieltä, että Analog Pussy ei riitä testimateriaaliksi vaihdan A:sta B:hen ja Blues Brothersin Rubber Biscuit soimaan. Olen kohtalaisen nopea kirjoittaja, mutta sormet näppiksellä eivät pysy mitenkään siinä tahdissa, mitä mustahattuisten miesten huulet tuuppaavat ulos. Suu kyllä leviää hymyyn nopeammin kuin sinä saat sanottua bau-bau-bau.

Se bassopään absoluuttisen väännön puute, onko se ongelma? Ei, ongelma se ei ainakaan ole. Yritin erikseen keskittyä asiaan ja miettiä, miltä Cyrus Onen bassopää kuulostaa. Se kuulostaa musiikilta. Sävyjä, kulkevuutta, tarinan viemistä eteenpäin – sitä se on. Hifissä haetaan matalia vavahduksia, hurjaa voimaa ja munaskuissa tuntuvaa vapinaa. Usein myös juutuubiin videoitua kartion holtitonta lepattamista. Eikä siinä mitään vikaa ole, hauskaa se sellainenkin on.

Musiikissa tuollaiset asiat ovat kuitenkin harvoin oleellisia teoksen eteenpäin viemisessä. Cyrus One poistaa kaiuttimien ja äänitteen vaikutusta ketjusta, jättää sisällön – sen tarinan – selkeämpänä esille. Epähifististä? Varmaan joo. Nautinnollista musiikin kuuntelua? Ehdottomasti.

Lisäliitännät, onko se yhden laatikon paketti?

Ne levysoitinotto ja kuulokeanto ovat kaksi kriittistä kohtaa. Miten hyviä ne ovat eli onko Cyrus One todellakin yhden laitteen ratkaisu vai tarvitseeko vaativampi käyttäjä äkkiä erillisen RIAA-korjaimen ja kuulokevahvistimen?

RIAA pelotti eniten. Minulla on vertailulaitteena itse tehty Mauri Pännärin suunnittelema Revenge MM -putki-RIAA ja se on hurjan hyvä. Tuuleta sininen savu itse -ratkaisun vertaaminen kaupalliseen on aina huono järjestely, mutta kun ei mitään kaupallista satu käsillä olemaan. Revenge MM on saattanut häpeään useammankin noin tuhannen euron kaupallisen RIAA:n, mutta Cyrus Onen kanssa ei tullut ollenkaan tunnetta, että levysoitinliitäntä on rikki. Täyteläinen, avoin (etenkin tämä kohta on ollut monelle transistori-RIAA:lle vaikea paikka), rohkeasti lähestyvä ja bassoiltaan Revengeä selvästi napakammin potkaiseva soundi täytti tuvan ZZ Topin Tube Snake Boogien tahtiin.

Sitten koko horisontti täyteen hikeä, testosteronia ja rintakarvoja: Rammstein ja Los. Ja hanaa, kunnolla hanaa. Bassopää mätkii minua pehmeästi kuin muurinmurtaja ja Till-setä ääntää tuota aina niin kaunista saksaa edessäni niin tarkasti, että kieli huitoo jo epämiellyttävän lähellä. Siitä huolimatta tekee mieli antaa vielä vähän lisää hanaa ja laittaa Rammstein-boksin seuraavaa kiekkoa soimaan. Ihan tarkasti ottaen Onen RIAA ei ole aivan yhtä sävykäs kuin parhaat kuulemani, mutta hyvä se on. Etenkin välittömyys ja avoimuus ovat asioita, jotka tekevät älppärisoundistakin innostavan.

Vielä AKG K-601:t kiinni kuulokeantoon ja viimeinen hämmästys. Cyrus One hoitaa tämänkin puolen todella hienosti kotiin. Soundissa ei ole karheutta tippaakaan enempää kuin Little Dot MKII -OTL-putkikuulokevahvistimessa. Täyteläisyyttä on mukavasti vähän putkiverrokkia enemmän, täsmällistä kulkevuutta oikein hyvin ja kuuntelun yleistä helppoutta kiitettävästi.

Vaikea vahvistin

Cyrus One on hankalimpia testilaitteita pitkään aikaan. Se harhauttaa kuuntelemaan musiikkia, haaveilemaan musiikin tuomia mielikuvia eteenpäin ja tekee testilaitteen analysoinnin todella vaikeaksi. Lisähäiriönä takaraivossa heiluu koko ajan mielikuva siitä vain tuhannen euron hintalapusta.

Hifilaitteena se ei ole mikään ällistyttävä. Bassotoisto ei pärjää hirviöpäätevahvistimille ja stereokuvan piirtämisessä tarkempia rumpalin kapulan avaruuskoordinaatteja luettelevia pelejä on paljon. Lisäksi kun kaiuttimet ovat kuormaltaan normaalia hankalammat, Cyrus Onen voi vaativalla materiaalilla ajaa äänenpainerajoilleen ja se naksauttaa itsensä hetkeksi äänettömäksi.

Ei se turhaan sitä kytketyn kaiuttimen impedanssia haistellut, osaa suojata itsensä ja toimintasavu pysyy laitteen sisällä eli laite ehjänä. Ihan riittävästi ääntä nytkin sai vaikka olisi bileet pitänyt. Mutta vahvistin nosti transistorit pystyyn ja antautui kuitenkin ennen korviani kun kaiuttimet olivat epäherkät ja tila raskaasti akustoitu. Toisin sanoen, jos haluat kompaktivahvistimella paljon ääntä, hanki herkät kaiuttimet. Hyvin yksinkertaista.

Mukana tuleva kaukosäädinkin on pieni ja kevyt, luottokortilla on enemmän pinta-alaa. Tarvitsetko sinä sellaisen perihifistisen ison kaukosäätimen? No Cyruksella on moinen kapine hyvin kohtuullisella 80 euron lisähinnalla. Pikkukapulan kanssa on se erinomainen puoli, että jos saman merkin koneita sattuu kertymään useampia, niitä identtisiä kaikkia laitteita ohjaavia isoja kaukosäätimiä ei sitten ole puolta sohvapöydällistä. Ja jos se vaatiikin tarkan osoittamisen kohti vahvistinta ja onnistuin hukkaamaan kapineen kerran, voi sillä himmentää One-vahvistimen varsin kirkkaina paistavia valkoisia merkkivaloja.

Mutta jos tarkoitus on kuunnella musiikkia, ohjelmalähteestä riippumatta, One on aivan mielettömän hieno laite. Se pakkaa yhteen laatikkoon erinomaisen keskuksen. Kaiuttimet valitset haluamasi soundin, tilan koon ja sisustukseesi sopivan ulkonäön mukaan. Kuulokkeet valitset päähäsi mukavasti istuviksi ja ohjelmalähteitä haalit sen, mitä käytät. Mutta näiden keskelle tarvitset vahvistimen, joka toimii koko järjestelmäsi ytimenä.

Cyrus One on hauskin noin tonnin hintainen vahvistin, joka on tullut vastaan. Ja saattaa olla hauskin, vaikka siihen tonniin laitettaisiin joku pieni kokonaislukukerroinkin. Ei minulla ole mitään selkeää käyttöpaikkaa tälle, mutta ihan hirveä hinku hankkimiseen kyllä koska One on niin poikkeuksellisen onnistunut. Jos vaikka pikku-ukon stereoihin…

PS. Pakko tälläinen oli hankkia ihan itsellekin. Ja mihin se päätyi? No suoraan olohuoneen päälaitteistoon.

Lyhyesti: Loistava paketti – täydelliset liitännät, järkevä hinta ja erittäin koukuttava soundi.
Hinnat
Cyrus One: 999 euroa
Cyrus iR14 oppiva yleiskaukosäädin: 80 euroa
Maahantuoja: Cyrus Audio Finland

Cyrus-kauppiaasi: