Let All Men Know – This Is Sacred Ground on tuotannoltaan selkeämmin koko yhtyeen levy, eikä kokoelma hajanaisia kappaleita soittajien pöytälaatikoista. Levyn kappaleissa on sovituksellisesti jonkinlainen yhteinen sävel.
Tuotannon yhtenäisyyteen saattaa jonkin verran vaikutta sekin että edellisillä levyillä vieraillut saksofonisti Kalle Fält nyt on yhtyeen vakituinen jäsen, jolloin kokoonpano on kappaleesta toiseen lähes sama: Jouko Höytämö rummut, Ilpo Komulainen basso, Jukka Höytämö kitara, Matti Kervinen koskettimet ja laulu, Matti Inkinen kitara ja laulu. Vierailijoina vain taustalaulajina Soul Basement -kappaleella Hanna Laine ja Onerva Oja, Blind Eye -kappaleella Markku Marila naputtelee djembeä ja tuottaja Samu Vuori soittelee kitaroita ja koskettimia siellä täällä.
Levy nimi on otettu mukaellen Melbournessa, Australiassa, olevasta sotien sankarivainaiden muistomerkistä, johon on kirjoitettu ”Let all men know that this is holy ground”. Levyn mukana ei tule lyriikoita, joten alkuun en ole oikein perillä miten musiikki tai tekstit tuota teemaa heijastelevat.
”Cashmäisesti lähimikitetty
laulu on mietiskelevä.”
Edellisen levyn kannessa oli hieno Wassily Kandinskyn maalaus. Tällä kertaa kantta komistaa yhtä vaikuttava Reidar Särestöniemen ”Riekkoja tunturissa” -teos. Tavallaan voisi ajatella että tuo levyn nimi ei niinkään viittaa sotaan ja sen uhreihin vaan pyrkii kertomaan että meidän pohjoinen luontomme on ikuisesti pyhää tai meidän mielenmaisemamme… Näin syvälle levyn nimi ja kansitaide minut upotti. Mutta antaa levyn soida ja kertoa tarinansa.
Kun musiikki alkoi virrata kaiuttimista, se palautti minut oitis ihan tähän hetkeen. Kitaran autereiset näppäilyt, saksofonin varovaiset kiemurat ja laulun ensimmäiset riimit ohjailivat kuulijan lempeästi mukaan musiikkiin. Ensimmäinen kappale on synkkäsävyinen laulu, joka kiertelee jotenkin Moosesta, Jeesusta, Muhammedia ynnä muita, jotka jättivät jotain tekemättä.
Antaa lyriikoiden olla, jo ne itse asiassa loppuivatkin. Kitara laulaa komeasti, foni nappaa siitä riffin vieden sitä eteenpän ja tomit jytkäävät taustalla. Toinen kappale alkaa matalalla sykkivällä pohjabassolla, jonka päälle koskettimet piirtelee kuvioitaan kunnes rummut, kitara ja foni avaavat soundin. Kevyt rytmin nosto ja tämäkin on rock-balladi. Ensimmäisen säkeen jälkeen saa kuulla lyhyen tyylikkään duon, jonka soittavat basso ja foni kunnes biisi pääsee taas vauhtiin ja seuraavaan säkeistöön, jossa kaikki mitä sanot tai teet, tulee taas tekstien mukaan takaisin sinulle.
Batmanista kertova kolmas biisi lähtee käyntiin akustisella kitaralla näppäillen eikä siinä taida muita soittimia ollakaan. Cashmäisesti lähimikitetty laulu on mietiskelevä. Koukkuna on kertosäkeessä duona laulettu matala ”dream on” tahdinpuolikas. Sitten seuraa kohtalokas instrumentaali-nimibiisi. Mystiset rummut kumajavat kun foni ja kitara hakevat vakavamielisenä ja hartaana etenevän, kuolleita kunnioittavan kappaleen ääriä. Tässä se nyt oli ja loppu…
”Musiikkia on ilo kuunnella
kun soundstage on laaja
ja soittimet kuulostavat
läsnäolevilta.”
… onkin sitten reippaampaa meininkiä. Rytmimusiikkia, jonka rytmiikka on vaihtelevan svengaavaa ja biisien rakenteet pitkälti perinteisiä R&B-tyylisiä. Musisointi on mukavaa, itse asiassa jopa mainittavan mukavaa. Minulle tulee esimerkiksi biisistä Danish Lullaby mieleen Neil Young. Kappale on oikeastaan hivelevän hieno singer songwriter-tyyppinen balladi. Levy päättyy nousujohteisesti ripeätempoiseen Blind Eye -kappaleeseen, jossa syke on pääosassa, fonikin jo oikeasti revittelee ja bassokuviot kiemurtelevat vapautuneesti. Djamben naputtelu viimeisellä minuutilla nostaa tunnelmaa muun yhtyeen innostuessa mukaan, tästä olisi hyvä jatkaa mutta tähän se sitten loppuu.
Promoottori luonnehtii musiikkia sekoitukseksi balladeja, rockia, progea ja ambientia maailmanmusiikkia. Balladeja ja rockia osuu ja uppoaa. Progemaisuutta on muutamalla kappaleella, ellei sitten hieman pidempiä hienoja soolojaksoja kitaralla ja saksofonilla lasketa progeksi tai sitä että rock-poljentoisiin kappaleisiin liitetään autereisia sooloja tai introja ja pari rytminvaihdosta. Nimikappale ja God’s Fruit -kappaleen aloitus ovat ambientia, ja monissa muissakin saksofoni luo etäisen tuntuisia kaikuja mutta yksi djambe ei tästä maailmanmusiikia tee.
Äänitys on tunnokkaan avara ja dynaaminen. Vain basso kumuaa joillain kappaleilla hiukan yksinuottisesti. Kaikkineen musiikkia on ilo kuunnella kun soundstage on laaja ja soittimet kuulostavat läsnäolevilta. Akustisen kitaran ja saksofonien käyttö luo musiikkiin ulottuvuutta ja tunnetta aimo annoksen lisää.
Kommentointi suljettu.