Aijaijai, Vuonna 85 elokuvan soundtrack ei itse asiassa ole pelkkä musiikki-CD, vaan yli nelikymppisille tarkoitettu teleportti aivojen ja mielentilan saattamiseksi takaisin kultaiselle kahdeksankymmentäluvulle. Aikaan, jolloin takatukat hulmusivat, kreppiraudat kärysivät ja värien etuliitteenä oli poikkeuksetta joko ”neon” tai ”pastelli”. Miehisestä näkökulmasta merkittävinä asioina mainittakoon (heavymetallin nousun lisäksi) se, että rallissa B-ryhmän ohjukset hallitsivat sorateitä ja formuloissa oli vielä turbot eläimellistä tehoa luomassa ja ruokkimassa suomalaisten kasvavaa mainetta moottoriurheilukansana.
Mutta itse musiikkiin. Tuskin kukaan kykenee kiistämään ”Mansen” valtavaa vaikutusta suomalaiseen identiteettiin ja rock tyylien kehittymiseen. Vai löytyykö joku rokkari, jolle Eput, Popeda tai muut kumppanit olisivat jääneet tuiki tuntemattomiksi tai merkityksettömiksi veijareiksi? Tuskin.
”Tahroja Paperilla -teoksen
olisin itse heittänyt
betonipainon kera
Näsijärven pohjaan.”
Poko Rekordsin logolla varustettu soundtrack on erinomainen läpileikkaus kasariajan rock-tarjonnasta maassamme. Hämäläisten yhtyeiden valikoima oli tuolloin sopivan monimuotoista, Eppu Normaalin jätettyä punk-vaikutteet taakseen ja edustaessa popahtavaa laaturockia. Popeda keskittyi perus-äijä-kitaramyllytyksen jalostamiseen (saaden samalla vahvan junttileiman otsaansa) ja Juice kutkutteli kuulijoidensa älynystyröitä kekseliäillä sanoituksillaan. Bändejä yhteen nitovana tekijänä voitaneen pitää edellä mainittujen osallistujien ajattoman laadukasta kappalemateriaalia, jota aika on kohdellut todella silkkihansikkain.
Ottaen huomioon että kyseessä on (paria viritettyä versiota lukuun ottamatta) kyseisten kolmen bändin alkuperäisesityksistä koostuva levyte, on soundimaailma yllättävänkin tasapainoinen ja kuunneltava. Juicen äänityksistä kuuluu ehkä helpoiten ajan patina pienenä verhoutumisena, bassojen pehmeytenä ja vanhahtavana Hammond-soundina, mutta muutoin jälki on oikein kuunneltavaa.
Paketin kappalevalinnat ovat myös onnistuneet. Ainoastaan Eppujen Tahroja Paperilla -teoksen olisin itse heittänyt betonipainon kera Näsijärven pohjaan. Sen verran loppuun soitettu nyyhkybiisi tuo jo on, mutta menköön nyt vielä tämän kerran keitoksessa mukana. Yllättäen positiivisimmin mieleen jäivät Popedan teokset, joita aivan turhaan on vuosien mittaan aliarvioitu.
Hautamäki herkistelee ilman Mustajärveä
Tästä pääsemmekin loikkaamaan (melkoisen säälittävällä aasinsillalla) toiseen alkuvuonna 2013 julkaistuun levytykseen, eli Popeda-kitaristi Costello Hautamäen ensimmäiseen suomenkieliseen sooloalbumiin ”Kun mies unelmoi”. Varsinkin livenä herran työskentelyä seuranneet ymmärtävät miten taidokas kitaristi on kyseessä. Harva keppimies nimittäin osaa käyttää työvälinettään yhtä sujuvasti selän takana kuin edessä!
Aloitusraapaisuna toimiva Aurinko Valvoo osoittautuu odotettua kepeämmäksi ja helpoksi kesäralliksi. Tätä seuraavassa Pintakiilto-kappaleessa on myös vahvaa kesähittipotentiaalia. Selma-kappaleen soundimaailma tuo yllättäen vahvan mielleyhtymän gospelyhtye Exitin tuotantoon. Jopa Costellon ääni muistuttaa kovasti Pekka Simojoen laulua. Kokonaisuutena levy on rehellinen ja teeskentelystä vapaa kesähittipaketti, jollaisia vain Tampereelta on tavannut tulla. Erämää on kyllä kantriin kallistuva kappale, mutta muuten pakkaus pysyy perisuomalaisena ja helposti kuunneltavana, laadukkaana popiskelmää halailevana rock’n’roll albumina. Kerrankin voi myös mainita että kappaleita ei ole turhaan venytelty, vaan kestoajat pysyvät simppelin tiiviinä.
”Kesä alkaa aikaisemmin ja
aurinkoisempana kuin muilla
loskassa kahlaajilla.”
Ei siis ollenkaan hassumpaa jälkeä, vaikkakin yllättävän rentoa ja hyväntuulista rantamusaa tältä Hanoi Rocksissakin soittaneelta rock-kitaristilta. Omat suosikkini levyllä olivat reipas Kesä ja Kitara, sekä Hurriganes-tyyppisellä soololla Costellon soittotaitoja esiin tuova Pullo Viiniä Käy.
Studiojäljessä ei ole sen kummempaa nokan koputtamista. Fiilis ja soittotyö välittyvät hitusen pintaan jätettyä bassoa lukuun ottamatta, tasaisen varmasti ja balanssissa kuulijalle asti. Lisäksi stereokuvassa on mukavasti kolmiulotteisuutta. Costellon artikulaatiossa on ässiin jätetty pientä särmää, mutta kuitenkin sopivasti pyöristellen jotta rasittavuuteen asti ei sorruta.
Kyllähän tällaisen suomirock-levykaksikon avulla kesä alkaa pikkuisen aikaisemmin ja aurinkoisempana kuin muilla loskassa kahlaajilla.
Kommentointi suljettu.