Niin analogista, niin analogista. Nauhoitukset on tehty ihan oikealla nauhurilla ja soittimina on aitoja analogisia kosketinsoittimia. Akustista kitaraakin on ja silti musiikki on saatu kuulostamaan verevän modernilta progelta. Tai kenties hyvä moderni proge on 1970-luvun perinteitä kunnioittavaa. Siis perinteisiä soittimia modernisti käyttävää ja musiikin ikiaikaisen kiehtovuuden keskeisenä elementtejä, kuten merkityksellistä melodisuutta ja sovitusten kompleksisuutta hyödyntävää, mutta kerronnaltaan hyvin ajassaan elävää.
USA:lainen Metal Churchin kitaristi Kurdt Vanderhoof perusti Presto Balletin kuutisen vuotta sitten jonkinlaiseksi tribuuttibändiksi näille progen alkuaikojen suuruuksille, mutta kaikki kolme julkaistua pitkäsoittoa ja hiljan ilmestynyt EP ovat kyllä aivan omaa Kurdt Vanderhoofin musiikkia. Jos Kurdt onkin perinteitä kunnioittava musiikin kirjoittamisessa, niin hän on hyvinkin avoin muutoksille kun kyse on oman bändin miehityksestä. Tällä kolmannella levyllä on tulessa täysin uusi kokoonpano.
Yhtyeen ensimmäinen levy Peace Among The Ruins oli hiukan raskaan junnaavaa mutta sitä seuraava The Lost Art of Time Travel jo iso hyppäys mielenkiintoisempaan suuntaan kun musiikkiin tuli enemmän rakenteita ja melodisuutta. Invisible Places -levyllä Kurdt on jatkanut samaan suuntaan mutta mukana on kenties enemmän ensimmäisen levyn tyylisiä tanakampia jaksoja. Koskettimiston käyttö klavinetista moogiin, särkijällä heep-mäisesti sävytettyyn hammondiin ja pianosta mellotroniin on harkitun tyylikästä.
Kannessa kaveri makaa pilven päällä sängyssä luurit korvilla. Yöpöydällä on samanlainen Pioneerin viritinvahvistin kuin minulla aikoinaan oli ja sen päällä joku vinyylijyrsin. Tuo poikanen olisin hyvin voinut olla minä pienenä. Silloin musiikki, parhaat proge-eepokset, tosiaan veivät unenomaiselle matkalle kauas, ylös, omiin maailmoihinsa.
Hyvä musiikki kykenee siihen edelleen jos sille antaa mahdollisuuden. Edellisen tuplalevyn useat 10-15 minuuttiset eepokset olivat upeita musiikkitrippejä ja paikoin tämä uusikin saavuttaa samankaltaisia ulottuvuuksia mutta ei aivan samassa mitassa.
Äänenlaadultaan tuota alussa mainostettua analogisuutta ei huomaa muuten kuin instrumenttivalinnoissa ja niiden luomissa tunnelmissa. Tuotanto kuulostaa varsin tyypilliseltä 2000–luvun äänitteeltä. Jossain vaiheessa joku lienee sitten kuitenkin kääntänyt hiukan kompuran nuppia…
Mutta siis oikein kuunneltavaa tavaraa, jossa piano kuulostaa pianolta ja monien koskettimien kirjo yhdessä sykkivän kompin kanssa luo puitteet musiikkimatkailulle spotissa. Levyn kannen lisäksi lehdykän keksiaukeaman Dalimaisen surrealistinen kuvaelma kertoo niistä tunnelmista mihin levyllä parhaimmillaan päästään. Niin ja kotelon pohjassa mukavana pikku yksityiskohtana kuva muhkeasta wooferista.
Kommentointi suljettu.