Siitäkin huolimatta, että henkilökohtaisesti arvostan enemmän Pohjolan varhaisempaa tuotantoa, näillä myöhempien aikojen musiikillisilla monumenteillakin on oma erityinen paikkansa sekä sydämessäni että suomalaisen rytmimusiikin historiassa. Sitä paitsi, vaikka Changing Waters onkin Pohjolan järkähtämättömän omaehtoisuuden ilmentymä, se sisältää raskaan poljennon hevijazzin ohessa kepeämpääkin kuviointia. Jopa leikkisän valssaavaa sirkustelua. Kuin myös aiempaa vähemmän bändisidonnaista ja enemmän mestaribasistia säveltäjänä esille nostavaa aineistoa.
Pohjolan bändi, kosketinsoittaja Kantosineen, rumpali Nykäsineen/Ounaskareineen ja kitaristi Kanervoineen, on toki tasokas ja tymäkkä. Kyllä sen myötävaikutuksella kelpaa harrastaa dynamiikan rajojen haarukointia. Näissä haarukoinneissa osallisena on myös jousisto, joskin enimmäkseen siellä, mistä paisuttelut lähtevät. Äänitysajankohdan soundimaailmaa peilaavat synteettiset bassot ja sähköperäiset rumpufillit kuulostavat hieman päälle liimatuilta, mutta Pohjolan ristiretki kompressointia vastaan on myös kuultavissa. Pewitillähän (1997) tuo latistuksen leima hälveni lähes kuulumattomiin, mutta kyllä Changing Waterskin edustaa tässä mielessä kiitettävää kannanottoa ”loudness war”:in mielettömyyteen.
”Rockadillo ei ole lähtenyt
hiomaan timantista särmiä.”
Uudelleenmasterointi tuo sanana mieleen etupäässä negatiivisia mielleyhtymiä, hifistelyyn ja sterilointiin liittyviä kauhukuvia musiikin mankeloimisesta modernin kuluttajan makua kosiskelevaksi. Rockadillo ei ole lähtenyt hiomaan timantista särmiä. Vertailu alkuperäiseen vinyyliin ja orkkis-cd:hen paljastaa ehostuneen erottelun ja jykevöityneen alapään, ei juuri muuta. Eli tutkimusmatkan mestarimuusikon myöhäisempiin vaiheisiin voi mainiosti aloittaa tästä.
Kommentointi suljettu.