Albumin alkutahdit tuovat itselleni mieleen Gary Mooren Wild Frontiers -ajat, joten se siitä omaperäisyydestä. Kannen veitsenterävä teema valitettavasti yltää myös lauluosuuksien äänitykseen. Kimmo Perämäen ässät nimittäin viiltävät tärykalvoja turhan häiritsevästi, eikä asiaa helpota yhtään turhan pintaan nostettu lauluosuuksien taso. Kitara taas on koskettimien kanssa himpun taustalla, mikä tekee kokonaissoundista aavistuksen ponnettoman. Ehkä osittain tästä syystä stereokuvakaan ei tahdo vapaaehtoisesti aueta edes tyydyttävästi, paitsi parissa loppupään kappaleessa.
”Soundien tietystä
kotikutoisuudesta huolimatta
Backstabberia voi suositella.”
Toinen kritiikinaihe on useampaakin raitaa vaivaava laulusuoritusten epätarkkuus. Livenä pienet heitot eivät juuri haittaisi, mutta studiotuotteessa esimerkiksi muuten mainion Another Sleepless Night -kappaleen fiiliksiä torpedoivat epävarmuudet olisi pitänyt tuotantovaiheessa hioa ehdottomasti pois. Tämä on sääli, sillä Kimmon ääni on muutoin erittäin hyvä! Muutenkin äänitteen soundimaailma jää ohuehkoksi varovaisesta bassojen tasosta johtuen. Bonuksena kokonaisuutta sotkee alarekisterin lievä tynnyrimäinen ja ummehtuneen pyöreä sointisävy. Studiossa riittää siis pientä puuhasteltavaa ja viilattavaa.
Kappalemateriaalin osalta cd herää kunnolla eloon kiekon edetessä kolmanteen When The World Comes Closeriin. Tässä kohtaa alkaa bändin musiikillinen pelisilmä näyttää kunnolla tarkkuutensa, sillä kyseisen kappaleen soolo-osuudessa käytetty kitara/synakuvio on erittäin tyylikäs ja mieleen syöpyvän herkullinen. Todella koviksi kappaleiksi osoittautui myös mukavasti rullaava Rubber Band Accelerators ja vahvasti Lordi-henkinen monsteriteos Going Home. Idearikas kappalemateriaali siis vakuuttaa ja taitoa yhtyeellä riittää minne asti tahansa. Tuotantopuolikin korjaantunee rahalla, joten Masqueragesta kuulemme todennäköisesti vielä lisää.
Soundien tietystä kotikutoisuudesta huolimatta Backstabberia voi suositella laadukkaasta ja melodisesta heavysta pitäville. Tämä on vähän kuin kristallipalloon katsoisi, sillä Sonatan ja Straton kaltaisten suomikonkareiden aikanaan poistuessa estradilta, voi pallerossa nähdä loppuun asti hiotun Masqueragen astuvan ylpeänä edellä mainittujen suuruuksien tilalle. Nyt bändin matka vain on vielä hieman kesken.
Toisaalta vika voi olla ainakin osittain myös kuuntelijassa. Fantasiaelokuvista tuttu ”Taru Sormustenherrasta -efekti” on tässäkin kohtaa mahdollinen. Toisin sanoen, kyseisen trilogian jälkeen useimmat ihan pätevät filmitkin tuntuivat auttamattoman latteilta. Viimevuosina Kotipelto, Kakko ja muut veijarit ovat onnistuneet runnomaan niin raudanlujia levyjä kauppojen tiskeille, että pienemmillä yhtyeillä ei juuri ole varaa löysäillä millään (edes tuotannollisella) osa-alueella, jos mielivät kärkikahinoihin mukaan.
Pidän kristallipallossa virrat päällä ja tarkkailen innolla minne asti Masqueragen rahkeet jatkossa riittävät.
Kommentointi suljettu.