Yksi historian oikullisuuksista on Luigi Boccherinin hienoinen jääminen muiden 1700-luvun lopun mestareiden varjoon, säveltäjä kun osasi hyvinkin taitavasti kosketella aikaan sitomattoman kuulijakunnan tuntemuksia.
Boccherini ei tavoittele musiikin maaperää muokatessaan tehoviljelystä tutuksi tullutta isäntämiehen syväkenkäistä jalanjälkeä. Eikä musiikki toisaalta mielistele kevytkenkäisestikään eikä maistu ällömakealta. Nopeuskaan ei ole tarjousnakkien kaltainen sisäänheittohoukutin. Valtointa lennokkuutta kyllä on, mutta ei hyrränä henkihieveriin -tyylillä.
No mitä sitten? Tyyliä hallitsee jännittävä yksinkertaisuus, joka ei ole halpahintaista tai taitamatonta. Luontevuus ja luottamus musiikin omaan voimaan lennättää mm. Kitarakvintetto no 4:n (d-molli) tarttuvaa Fandango-tanssia. Sen naksuvat kastanjetit ovat harvinaista kamarimusiikkiherkkua. Opera con Tituli taas on lyhyiden sävelnovellien sarja. Rytmikäs tanssinomaisuus pitelee poljentoa, jousisoittimet esittelevät luonteitaan.
Jousiyhtyeteokset ovat kuin mestarinkirja, varmaa ja hallittua, sisällyksekästä. Divertimentot ovat näädänkarvasiveltimellä piirrettyä varteenotettavaa kamarimusiikkia, huolekasta, tuntuvaa ja toisaalta keveän ilmavaa. Tyylikirjo osien kesken on selkeän erotteleva. Kitarakvintetoissa kitara täplittää nasevan pehmeästi jousisoinnin veto- ja työntövaihteita. Oboekvintetoissa on laulullisuutta ja lähes leikkisää kepeyttä, ”Opera con Tituli” ohjelmateosten La Musica Notturna delle strade di Madrid on musiikillinen ympäristötaideteos, eläväistä kaupunkiyön kuvausta.
Boccherinin musiikkia on oikeastaan vaikea soittaa, teoksissa on niin ilmeinen konstailemattomuuden elementti. Ja tämä tarkoittaa: on usein helpompi viilettää kovaa ja räiskiä savikiekkoja lennosta kuin tavoittaa sanottava vailla leveilyä ja ylimääräistä tarpeistoa. Muusikot ovat tällaisessa aina kovilla.
Kommentointi suljettu.