Iiro Rantala on hyvinkin tunnetuin suomalainen jazz-pianisti, mutta ei suinkaan ainoa. Meillä Suomessahan kaikkien musiikkilajien taso on maailman huippua: kärki on lavea ja taso korkea. Näin jazzissakin. Rissanen yltääkin komeasti kansainväliseen kärkijoukkoon.
Olen kuvitellut seuraavani musiikin eri virtauksia hyvinkin tarkasti. Mutta aina näitä yllätyksiä tuntuu tulevan – ja mikä parasta, ne ovat positiivisia. Pian 42 vuotta täyttävä (syntynyt karkauspäivänä 1980) Rissanen aloitti klassisella pianonsoitolla, jota harrasti reilut 10 vuotta. Sitten kyllästyi taidemusiikin yhteen ja samaan duuriin ja molliin ja alkoi soittaa improvisoitua musiikkia. Jazziako? No, ihan niin yksinkertaisesti se ei mennyt, ei ainakaan kuullun musiikin perusteella.
Aivan tuntematon nimi Rissanen ei tietenkään ole, esiintyyhän hän mm. Verneri Pohjolan arvostetuilla Aurora (2010), Ancient History (2012) ja Bullhorn (2015) -levyillä.
Mutta nyt asiaan. Kun viime syksynä huomasin Rissasen uuden soololevyn Divided Horizon (2021) ilmestyneen ja saaneen monelta asiantuntijalta täydet viisi tähteä, painuin oitis Digeliukseen. Sain myös käsiini Dave Liebmanin kanssa tehdyn kvartettilevyn vuodelta 2013 ja täysin suomalaisin voimin tehdyn triolevyn Amorandom (2015). Näistä kolmesta yritän nyt saada selkoa.
Divided Horizon (Edition Records EDN 1177)
Pianistin omia kappaleita sisältävää Divided Horizon -levyä ei tarvitse monta minuuttia kuunnella, kun hämmästyy ihmettelemään, onko tämä jazzia vai onko tämä modernia ”vakavaa” konserttimusiikkia?
Rissasen ikisuosikkeja ovat J.S. Bach sekä Chick Corea. Levyn kaksi kappaletta on omistettu suomalaisille säveltäjille, Sibeliukselle ja Einojuhani Rautavaaralle. Levyllä pianisti demoaa elektroniikkavelho Jonte Knifin kavereineen kehittämää Omniwerk-kosketinsoitinta.
Rissasen soololevyn soitto on helmeilevän kirkasta, mielikuvituksellista, paikoin melodistakin ja jollain kummallisella tavalla jatsillista.
Kovin kaukana liikutaan Oscar Peterson -jazzista huolimatta siitä, että Rissasen summan mutikassa ostama ensimmäinen jazz-levy sattui olemaan Petersonin standardeja sisältävä mainio soololevy Tracks vuodelta 1970. Rissasen soololevyn soitto on helmeilevän kirkasta, mielikuvituksellista, paikoin melodistakin ja jollain kummallisella tavalla jatsillista. Mäkihyppääjä Nykäsen sanoin: ”fifty-sixty”. Kallistun sittenkin jazzin puolelle.
Pääsin todistamaan mielenkiintoista vertailua, kun Rissanen soitti joulukuussa tämän levyn kappaleita Sibeliuksen syntymäkodissa Hämeenlinnassa. Innostunutta väkeä paikalla oli pari-kolme kourallista, enempäähän tuohon pieneen olohuoneeseen ei korona-aikana mahdukaan. Erosiko soitto levyltä kuullulta? No tietysti, olihan kyse improvisoivasta taiteilijasta. Rissanen oli hyvin noteeranut konsertin järjestäjän LinnaJazzin heitellen vasemmalla kädellään rytmikiemuroita selvästi enemmän kuin levyllä. Erityisen hauskalta kuulosti Rissasen Lontoon Muumi-näyttelyyn säveltämä viehko Bonfire Ballet.
Aki Rissanen // Jussi Lehtonen Quartet with Dave Liebman (Ozella Music OZ058CD)
Tenori- & sopraanosaksofonisti ja huilisti Dave Liebmanin, basisti Jori Huhtalan ja rumpali Jussi Lehtosen kanssa vuonna 2013 Yleisradion M1-studiossa äänitetty Ozella-levy sisältää kaksi koko yhtyeen improvisaatiota sekä Rissasen, Liebmanin ja Lehtosen kappaleita.
Heti alkuun hyviä uutisia tavanomaisempaan moderniin jazziin tottuneille. Liebman soittaa mainiosti irroitellen ja koko yhtye kuulostaa kuin ikänsä yhdessä soittaneelta. Kvartetin jäsenet musisoivat tasaveroisesti kuten kamarimusiikissa. Rissanen itse soittaa kristallin kirkkaasti ja helmeilevästi. Omalla Get over it -raidalla meno yltää kunnon vanhanajan svengiin ja draiviin, jos joku sitä kaipaa – ja miksei kaipaisi.
Hyvä tutustumislevy niille, jotka pitävät hillitymmästä modernista jazzista.
Amorandom (Edition Records EDN 1067)
Rissanen oli pitkään vierastanut perinteistä jazz-piano trioa, siksi että erinomaisen hyviä on historian saatossa ollut monia ja ehkä nykyään vielä enemmän. Mainitsen vain yhden, sen kaikkien tunteman: Keith Jarrettin trion.
Onneksi rimakauhu petti, ja syntyi Rissasen ensimmäinen trio-levy Amorandom (2015). Basistiksi ja rumpaliksi ei valikoitunut keitä tahansa instrumenttiensä taitajia vaan ehkä maamme paras mihin tahansa kokoonpanoon sopeutuvat kaksikko: Antti Lötjönen basso ja Teppo Mäkynen rummut. Ilmiömäistä yhteissoittoa. Kuunnelkaapa vaikka kappaleet Pulsar, Bird Vision ja For Jimmy Giuffre. Siis kuka ihmeen Giuffre ja miksi? Siitä lisää tämän jutun lopussa.
Tekivät vielä kaksi vuotta Amorandomin jälkeen toisen trio-levyn Another North (2017), jossa kuullaan mm. Ligetin jazz-tyyliin sävelletty etydi Rissas-versiona.
Kaikki kolme levyä sisältävät lähes tunnin verran musiikkia. Äänitykset ovat erinomaisia. Vanhimman levyn rumpusatsi voisi soida hiukan kirkkaammin, mutta makuasioitahan nämä ovat ja riippuvat toistavista laitteista.
P.S. Kuka oli Jimmy Giuffre ja miksi Rissanen on omistanut yhden kappaleen hänelle? Italialaisperäinen Yhdysvalloissa vaikuttanut tenori-& sopraanosaksofonisti ja klarinetisti keksi 1960-luvun alussa perustaa rumpalittoman trion, jossa hänen lisäkseen soittivat pianisti Paul Bley ja basisti Stewe Swallow. Trion omalaatuinen musiikki pohjasi pitkälti jäsentensä improvisointiin kuten Aki Rissasenkin kokoonpanot. Giuffren tunnetuin levy on 1962 ilmestynyt Free Fall (Columbia). Niinkin myöhään kuin 1989 sama trio teki kaksi levyä nimellä Diary of a Trio. Niissä erityisesti basisti Swallow loisti sähköbassollaan.
P.P.S. Sitten hiukan kulttuurihistoriaa. Olen kuullut Jimmy Giuffrea livenä kesällä 1962 ensimmäisen ja viimeisen kerran. Hän soitteli yksin klarinettiaan Ateneumin portaikon tasanteella. Näytteillä oli amerikkalaista taidetta MoMa:n kokoelmista.
Sinä kesänä kuultiin muitakin jatsareita rapakon takaa. Juttu meni näin. Sosialisti- ja kommunistimaat olivat nyt järjestämässä maailman nuorison ja ylioppilaiden Nuorisofestivaalia toista kertaa puolueettomassa maassa (ensimmäinen wienissä 1959). Jenkit ja britit tiesivät tämän ja päättivät järjestää vastafestivaalit. Jimmy Giuffre ei ollut ainoa. Helsingin Ratakadulla ravintolassa, jonka nimeä en muista ja jota ei enää ole, esiintyi amerikkalinen pianisti. Yhtyeen nimi oli komeampi kuin soitto: The Charles Bell Contemporary Jazz Quartet. Tunnetummat nimet tenoristi Archie Shepp ja trumpetisti Bill Dixon kvartetteineen soittivat Soutustadionilla. Se on vielä olemassa, mutta katsomolipan sortumisvaaran vuoksi käyttökiellossa.
Ruotsalaiset jäivät tässä nyt toiseksi ja purkittivat uutta jazzia Aylerin kanssa vasta lokakuussa.
Ja täytyyhän tämäkin vielä kertoa tuon jazz-kesän ihmetyksistä. Avantgarde jazzin kovimpiin puhaltajiin kuulunut tenoristi Albert Ayler seikkaili Skandinaviassa ja eksyi Suomeenkin. Tanssilavalla Mäntsälässä hän sai hämmästellä suomalaisten muusikoiden mukana, miten täällä tangoa soitetaan. Ehtipä vielä tehdä suomalaisen kompin kanssa Ylen studiossa kesäkuun lopussa ehkä uransa ensimmäisen uuden aallon jazz-äänitteenkin puhaltelemalla kappaleen On green Dolphin Street. Ruotsalaiset jäivät tässä nyt toiseksi ja purkittivat uutta jazzia Aylerin kanssa vasta lokakuussa.
Mitä opimme kaikesta tästä? Kun on syntynyt ajoissa, on myös päässyt kuuntelemaan livenä kaikki Monkit, Coltranet, Ellat, Ellingtonit, Miles Davisit ja monet muut huiput, joita te nuoret Rissaset ja kumppanit joudutte nyt kuuntelemaan vain levyiltä. Mutta muistakaa: kun korona hellittää ja live-musiikkia esitetään, käykääpä kuuntelemassa. Voitte sitten eläkkeellä kertoilla nuoremmalle väelle mukavia, kateutta herättäviä musiikkitarinoita.
Kommentointi suljettu.