Aino & Hajonneet kokosi rivinsä muun maailman sulkeutuessa pandemian alla ja marssi studioon. Lopulta EP venyi albumiksi ja debyytti Hullui unelmii on nyt julkaistu. Tarjolla on puolituntinen rypistys melodiapitoista punkrock-voimapoppia.
Maailma meni kiinni 2020 ja bändeiltä loppuivat keikat. Muusikot joutuivat keikkojen lykkäämisen lisäksi siirtämään julkaisut hamaan tulevaisuuteen. Samaan aikaan Aino Laakso ja Petri Sinkkonen alkoivat tehdä yhdessä biisejä vielä nimeämättömälle projektille. Tietämättä onko tulossa EP, levy vai biisejä, joita kukaan ei koskaan kuulisi.
Nyt lokakuussa 2021 Aino & Hajonneet -bändin debyyttilevy Hullui unelmii on ulkona digitaalisesti. Vinyyli seuraa perässä heti, kun se täyteen buukatusta prässistä ulos pääsee. Mutta miltä itsensä punkrock/voimapopiksi lokeroivan bändin debyytti kuulostaa? Ja miksi ihmeessä kukaan perustaa bändin keskellä pandemiaa?
Suonissa palaa enkä osaa lopettaa
Oikeasti, kuka pistää uuden bändin pystyyn kesken koronavuotta samaan aikaan, kun koko musiikkiala taistelee olemassaolostaan? Vähintään pahimmanlaatuista perse edellä puuhun kiipeämistä. Kitaristi Petri Sinkkonen halusi kirjoittaa kappaleita. Suoraviivaista rokkia, jota haluaisi soittaa livenä. Jos vain joskus vielä olisi mahdollista. Laulaja Aino Laakso oli ennestään tuttu aiemmista projekteista. Kaksikko työsti kappaleita demoiksi – tietämättä tulisiko niistä single, EP vai kenties joskus albumi. Tai kuulisiko niitä lopulta kukaan. Olisi sen ajan huonomminkin voinut käyttää, Petri totesi myöhemmin.
Ensimmäisten demojen jälkeen molemmat olivat varmoja, että projektilla on potentiaalia. Tarvittiin oikeat jäsenet bändiin. Harri Petjakko toiseen kitaraan ja Henna Vaarala bassoon. Rumpuihin pyydettiin Markus Vainio, joka nauraa vastanneensa myöntävästi jo ennen kuin Petri ehti kysymyksen puoleen väliin. Kaikki ovat keskenään tuttuja ennestään ja jokainen on levyttänyt ennenkin. Kukaan mukaan pyydetty ei ollut edes kuullut voimakaksikon tekemiä demoja ennen kuin lupautui mukaan.
Viimeisenä silauksena mukaan pyydettiin Aki Rätyä. Kappaleet tuntuivat vaativan vielä koskettimia. Aki lupautui mukaan: ensin ainakin studioon ja lopulta mukaan bändiin. Aino ja Hajonneet oli koossa. Kokoonpano on Petrin ja Ainon unelmakokoonpano: ne ihmiset, jotka he miettivät haluavansa mukaan, jos bändi joskus koottaisiin.
Petri ja Aino työstivät lisää aihioita kappaleiksi saakka ja bändi aloitti äänitykset. Loppukesästä 2020 ehdittiin tehdä pari keikkaa. Vastaanotto oli positiivinen. Seisoin vieressä, kun erään festivaalin taustavaikuttaja totesi, että hoitakaa levy julkaisuun ja olkaa yhteydessä. Videona julkaistu Hullui unelmii arvioitiin Soundissa vuoden parhaaksi demoksi. Sitten kaikki suljettiin uudestaan ja bändi palasi studioon. Levy-yhtiöksi saatiin Svart Records. Tunnettu pienempi levy-yhtiö, joka ilmoitti, että uusi levy julkaistaisiin myös vinyylinä. Fyysinen levy oli bändille – etenkin Markukselle – tärkeä, mutta tarkoitti samalla, että julkaisu viivästyy. Vinyyliprässit ovat täysin tukossa, eikä mitään saa ulos alle puolessa vuodessa.
Pitkä odotus on nyt vihdoin ohi. Levy on ulkona digitaalisena, vinyyli on tulossa perässä, ja keikat on aloitettu. Valo kajastaa pimeässä.
Kaikki vielä kääntyy parhain päin
Levyä kuunnellessa huomaa selkeän draaman kaaren. Alun perin ensimmäisenä kappaleena julkaistu Hullui unelmii rullaa vastustamattoman melodiansa mukana samaan aikaan niin ilolla kuin kaiholla albumin A-puolen auki. Sen jälkeen sävy tummenee. ”Kun koko kesän selittää / että hautaan asti hauskaa pidetään / voi halla yöllä yllättää … se mitä jää / ei tuu täällä kestämään”, Aino laulaa albumin avaavan kappaleparin toisessa osassa, Tervetuloa mun vuoristorataan. Katse on vahvasti menneessä, eikä näky ole kaunis. Ensimmäiset viisi kappaletta mennään kipinät roiskuen alamäkeä kohti pohjaa. Tarpeettomia hengähdystaukoja ei tarjota eikä pyydetä. Albumin A-puolen viimeinen kappale, Kaikki kääntyy parhain päin, näkee jo valon pilkahduksen.
Albumin B-puoli alkaa upealla instrumentaalilla Lähtö. Mistä ja miten tämä oikein tuli? Lähtö toimii samalla alkusoittona toiselle henkilökohtaiselle suosikilleni, Jos en jaksa pidemmälle. Tummasävyinen teksti, Ainon laulu, ja kappaleen lopun vyörytys pyyhkii minulla kerta toisensa jälkeen lattiaa. Valonkajo nousee niin kappaleisiin kuin teksteihinkin. Fresitaa ja tupakkaa päättää jo jäädä pystyyn ja uskaltaa toivoa tulevalta jotain.
Lopulta vuorossa on levyn päättävä Tummaan veteen. Kyseessä on heittämällä albumin paras raita. Enkä sano tuota pelkästään Akin pianotaituroinnin vuoksi. Tässä toimii kaikki. Laulu, soitto, melodia, rakenne. Sävellys osuu täysin nappiin. Laulussa on kohtuuton tunnelataus. Kappaleen teksti on albumin paras. On täysin kohtuutonta piilottaa tuollainen timantti albumin loppuun. Tosin olen sanonut lukuisia kertoja, että vähintään yhtä tärkeää kuin miten albumin aloittaa, on miten albumin lopettaa. Kun Hullui unelmii / Tervetuloa mun vuoristorataan -pari on vahva avaus, Tummaan veteen on täydellinen lopetus. En ymmärrä, miten tätä ei ole julkaistu singlenä.
Soita niin kuin soittaisit livenä
Kaikesta kuulee, että ensimmäistä kertaa ei olla asialla. Ainon upea ääni kantaa kappaleesta toiseen ja on ensimmäinen asia, johon huomio tarttuu. Tiedän, miten paljon rumpuja moukaroiva Markus nauttii basistin, Hennan, kanssa soittamisesta, ja sen kuulee. Tiukasti bassottava Henna kun pitää rumpalinsa armeijamaisessa kurissa. Lopputuloksena on pitelemätöntä groovea rytmiosastolla. Koko levyllä, ja minun korvaani erityisesti toiseksi viimeiseksi jäävällä kappaleella Päivänsäde ja menninkäinen.
Petri kantaa päävastuun kappaleiden tekemisestä sekä teksteistä, ja taituroi aisaparinsa Harrin kanssa kitarat samalla terävyydellä, kuin tekstit. Kuunnelkaa Jos en jaksa pidemmälle ja heti perään loppua kohti upeasti kasvava Fresitaa & tupakkaa, niin ymmärrätte, mitä tarkoitan. Jos ei tullut selväksi, niin kuunnelkaa vielä jo mainittu Päivänsäde ja menninkäinen. Ja sitten on Akin koskettimet. Milloin pianona Ainon laulun taustalla, milloin vastinparina kitaroille, ja lyhyinä hetkinä yksinään. Tuolta kuulostaa, kun kappaleen palaset loksahtavat paikalleen. Kuunnelkaa Tervetuloa mun vuoristorataan ja päätösrata Tummaan veteen uudestaan. Tai itseasiassa koko albumi.
Kokonaisuudesta on vaikea löytää huomauttamista. Puolituntinen albumi yksinkertaisesti toimii. Soundia ei ole liikaa sliipattu ja kappaleet on suurelta osin taltioitu livenä studiossa. Vaikutteiden annetaan kuulua läpi, mutta missään vaiheessa ei sorruta pastisseihin. Paremmin vihkiytyneet todennäköisesti bongaavat alaviittaukset genreen muutamalla kuuntelulla. Minua huvitti suunnattomasti huomata Petrin viittaus Rolling Stonesiin, jota en tosin huomannut kuin vasta kolmannella kuuntelulla.
Kirjoittajana Petri on loihtinut albumillisen erinomaisia tekstejä. Välähdyksiä, kaihoa, kipeitä muistoja, tunnelmia sekä lopulta edes vähän toivoa. Ei tekstejä tarvitse Wikipedia vieressä kuunnella, mutta kyllä niissä tasoja riittää useammalle kuuntelulle. Ihan niin kuin kappaleetkin, molempien näennäinen suoraviivaisuus piilottaa alleen enemmän sävyjä kuin osasin mitenkään odottaa.
Kenties olisin itse pudottanut neljännen raidan Luulets’ et mua kiinnostaa pois albumilta. Vihainen punk-ralli tuntuu todistelevan tekijöidensä asennetta tekstiä myöten enemmän kuin olisi tarvinnut. Minun mielleyhtymäni punkista kun on käytännössä Pitkä Kuuma Kesä -elokuvassa nähty parodia, sikäli kun se on parodia. Ja nyt nojaillaan minun makuuni vaarallisen lähellä sitä suuntaa. Tai sitten alan olla liian vanha kertosäkeen ”voitko nyt painua vittuun / mun mielestääää” -huutoon. Toisaalta tiedän kappaleen olevan ainakin Markuksen suosikkeja. Voin myös kuvitella, että keikoilla nyrkit nousevat tuon tahdissa ilmaan.
Vaikka sanoisin sen kauniisti sä et uskoisi puoliakaan
Soundi arvioi vuosi sitten Hullui unelmii olevan vuoden paras demo, eikä löytänyt albumistakaan pahaa sanottavaa (Soundi 8/2021). Tätä kirjoittaessa tuoreen albumin kappaleita on useammalla Spotifyn listalla (ainakin Soundin Parasta juuri nyt, Parasta suomipunkkia ja Suomi-indien helmet). Radiossa ainakin Yle on ottanut Aino & Hajonneet soittoon.
Kyllä, bändi on minulle tuttu, kuten arvon lukija saattoi jo päätellä. Markus on parhaita ystäviäni ja Ainoon ja muihin Hajonneisiin tutustuin Hullui unelmii -videon kuvauksissa, jonne sain kutsun pysymään poissa tieltä kamerani kanssa. Sen jälkeen olen ollut kamerani kanssa keikoilla, bäkkäreillä ja studiossa. Ilmeisesti osaan pysyä pois tieltä. Muutama ottamani kuva on promokäytössä. Joku voisi – aiheettomasti – epäillä puolueelliseksi.
Pyysin osittain tästä syystä mutta ennen kaikkea aidosta mielenkiinnosta AudioVideon progetoimittajaa Teemua kirjoittamaan lyhyen ”toisella korvalla” -arvion levystä. Niin, lyhyen. Alla oleva on lyhyt teksti – progemittapuulla. Teemu, ole hyvä:
Hämäriä polkuja kulkemaan
Teemu: minun omin viitekehykseni on koukeroisessa progemusiikissa. Juhalla tuntuu riittävän huumorintajua, kun pyytää minua arvostelemaan punk/voimapop -levyä. Toisaalta ennakkoluuloisena olisi jäänyt monta erinomaista albumia tutustumatta, joten Aino & Hajonneet soimaan ja volume asentoon ”riittävästi”
Albumi alkaa energisellä tehotuplalla Hullui unelmii / Tervetuloa mun vuoristorataan, joka nostaa intensiteettitason heti kattoon, ottaa kuulijalta luulot pois ja tekee selväksi, mistä hommassa oikein on kyse. Kappaleet rakentuvat vahvoille melodisille kertosäkeille, jota Tervetuloa mun vuoristorataan -kappaleessa vielä korostetaan tyylikkäillä urkuosuuksilla. Vaikka meno on suoraviivaista, tuntuvat kappaleet kuitenkin huolella ja taidolla kirjoitetuilta, soitetuilta ja viimeistellyiltä. Kuin huipulta alas tuleva vuoristoradan vaunu konsanaan, kakkoskappaleen tahti ja intensiteetti vain kiihtyvät loppua kohden.
Pienen hengähdystauon tarjoaa kolmas kappale Yhdentekevää, joka tuntuu edeltäjiinsä nähden hieman nimensä mukaiselta. Luulets’ et mua kiinnostaa palauttaa homman jälleen ruotuun tarttuvalla kertosäkeellä, jonka melodiaa kahdentava kitara korostaa. Sitten tuleekin jotain ihan muuta. Albumin kuudes ja tulevan vinyylin b-puolen avaava kappale, Lähtö, on hieno lännenelokuvahenkinen välisoitto vihellyksineen ja tarjoaa kuulijalle lyhyen hengähdystauon. Kyse on toki vain alle minuutin mittaisesta alkusoitosta seuraavalle kappaleelle, Jos en jaksa pidemmälle, mutta silti, tällaista en odottanut tältä levyltä löytäväni.
Fresitaa & tupakkaa alkaa nimeänsä raikkaammin kitaran ja pianon unisonona soittamalla synkopoidulla melodialla, jonka päälle kappale rakentuu. Hienoa, että kosketinsoittaja Aki Räty on mukana kokoonpanossa; useassa kappaleessa juuri hänen koskettimensa ovat se elementti, joka tuo kappaleisiin lisää syvyyttä ja väriä.
Ei kuitenkaan sillä, etteikö materiaalissa olisi perusta muutenkin kunnossa. Sävellyskynissä on melodiamustetta ollut yllin kyllin, ja lisäksi keulahahmo Aino on varsin uskottava ja kiinnostavaääninen solisti melodioita tulkitsemaan. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii kappale Päivänsäde ja menninkäinen, joka jälleen rakentuu tarttuvien, välillä jopa naiiviuden rajamailla käyvien melodioiden varaan. Rumpali Markus ajaa hienosti eteenpäin kappaleen rytmisesti tiukkaa kertosäettä.
Albumin päättää Tummaan veteen, joka on kaunis ja raikas, pianon värittämä kappale. Tältä osin kappale edustaa ehdottomasti omaan korvaani albumin mielenkiintoisinta antia ja osoittaa, ettei punkhenkinen räyhä poissulje kauneutta.
Hullui unelmii -albumin kappaleiden keskipituus pyörii kahden-kolmen minuutin tietämissä, eikä yksikään yllä kolmen ja puolen minuutin pituuteen. Kappaleiden sisälle ei siis juurikaan monimuotoisuutta mahdu, mutta eri kappaleiden välillä vaihtelua löytyy. Omiin ennakko-odotuksiini nähden oli ilahduttavaa kuulla, ettei punk-genreen kuuluva suoraviivaisuus ole kuitenkaan tarkoittanut samaa kuin yksinkertaisuus. Albumin materiaalista löytyy skaalaa aggressiivisesta kauniiseen, sovitukset on tehty huolella koskettimiakin rohkeasti hyödyntäen, ja Ainon ääni kantaa vahvoja melodioita hienosti.
Nykyaikaisten suoratoistopalveluiden hienous on siinä, että uusia musiikkielämyksiä pääsee kokeilemaan käytännössä kuunteluun käytetyn ajan hinnalla. Kun Aino & Hajonneet – Hullui unelmii on pituudeltaan ainoastaan vajaat puoli tuntia, ei sille mahdollisuuden antaminen ole kovin hullua uhkapeliä.
En keksi enää mitään sanottavaa
Svart Recordsin sivuilla Aino & Hajonneet esitellään näin:
Aino & Hajonneet on 2020 perustettu voimapop/punkrockia soittava yhtye, jonka musiikilliset juuret ovat jossain melodisen suomipunkin ja indierockin risteyksessä, missä aamun ensimmäistä dösää odotellessa sydänsurut, mustelmat ja unelmat tarjoillaan suoraan pullosta, juuri sellaisenaan.
Upeasti kiteytetty. Haluaisin todella tietää, kuka tuon on kirjoittanut.
Työkaverini kuittasi oman arvionsa lyhyesti: ”Tuli sellainen fiilis, että tämä on pakko nähdä keikalla.” Me olemme menossa. Tule sinäkin. Ei ole kovin hullua uhkapeliä.
Kotisivut ja keikkainfo: https://www.facebook.com/ainojahajonneet
Kuvat, uutiset ja tunnelmat: https://www.instagram.com/ainojahajonneet/
Hullui unelmii Spotifyssa: https://open.spotify.com/album/7rJcXvk205nJxZyUX4EYnr?si=K7JhbKjMTFKjbl_wF9VWPQ
Levy omaksi: https://svartrecords.com/product/aino-hajonneet-hullui-unelmii-lp/
Kuvat: Juha Poutiainen
Kommentointi suljettu.