Kun sähkö tuolloin keksittiin uudelleen, sen voittokulkua ei ole estänyt mikään. Tälläkin levyllä kuuluu jylisevä sointi, joka todellisuudessa on vieras itse soittimelle. Mutta tyyli ja tarkoitus, tehojen haku ja erottautuminen vaativat sitä. Sovitusten minimalistinen ote on kaukainen kaiku klassisten säveltäjien tyylittelystä. Levyn raidat ovat kokoelma kierrätyskultahippuja. Pop nousee niillä kuolleista, ellei ole sitten hengissä muuten säilynyt.
Soittaa sellistimiehet osaavat ja se tuo kappaleisiin luonnetta. Konehenkinen meno viitoittaa tien. Lyyrinen makeus vuotaa tarvittaessa vastakohtana kuin kannusta valuen. Kun levyn on kuunnellut kokonaan – ja uudelleen – ja uudelleen – huomaa myös sen polkevan jossain määrin paikallaan. Tykytys alkaa latistaa. Mutta tarkoitus on saavutettu, musiikin imu niin tehokas, että kestää aikansa palautua eli ravistautua nollatilaan äänijysärin jäljiltä.
Levyn käynnistää D. Evansin ja U2:n toisaalta tunnelmallinen toisaalta kiihkeä Where The Streets Have No Name. Itämaisen tunnelman moskiitonsiiveniskuiksi pilkkova, moniaalta tuttu Misirlou (N. Roubanis) ei säästele soittajia, ei soittimia. Michael Jacksonin Smooth Criminal on jäädä Kings of Leonin Use Somebodyn jalkoihin. Stingin rytmikkäästi nykivää Fragilea vie hillitympi ote, vaihtoehtorockbändi Musen The Resistancen tiheän sykkeen yläpuolella roikkuu laulava melodialanka. T. Reznorin ja Johnny Cashin Hurtissa pizzicato-ammuskelu tähtäilee matalaa, hyväntahtoista sävelmää.
Villiksi ja eläimelliseksi meno äityy Guns N´ Roses´in Welcome to the Junglessa. Michael Jacksonin alun perin esittämässä Porcaron ja Bettisin Human Naturessa on pelkistyksen taidetta ja keksinnän loikkia. Linjakkuus vie Chris Martinin ja Coldplayn Viva la Vidaa, Nirvanan (tai) Kurt Cobainin Smells Like Teen Spirit -kappaleessa voi kuulla 90-luvun rajuimpia heijastumia. Sellon ilmaisurikkaus pääsee ylpeänä oikeuksiinsa U2:n With or Without You -päätöskappaleessa.
Kommentointi suljettu.