Sentencedin merkitystä suomalaiselle metallimusiikille ei kukaan järjissään oleva kiistä. Nyt, neljätoista vuotta yhtyeen itse itselleen järjestämien hautajaisten jälkeen, Sentencedin rumpali Vesa Ranta julkaisi komean kuvakirjan yhtyeen kiertueilta. Kuvissa näkyy se puoli kiertue-elämästä, jota levy-yhtiön promokuvista on turha etsiä.
Sentenced on yksi kotimaisen metallimusiikin merkittävimmistä yhtyeistä. Sentenced myös asteli omalla päätöksellään hautaan neljätoista vuotta sitten. Viimeinen levy sai nimekseen The Funeral Album ja kiertue oli The Funeral Tour. Varsinkin nykyään bändit ilmoittavat ”jäävänsä tauolle”, etteivät comebackit saisi kiusallista sanojensa syömisen sivumakua. Sentenced ilmoitti menevänsä arkussa hautaan, eikä paluuta olisi. Suoraselkäistä toimintaa.
Sentencedin lopettamispäätös aiheutti ihmetystä – bändi oli suosionsa huipulla ja kokonaismyynti oli liki miljoona levyä. Toisaalta jo silloin liikkui huhuja siitä, miten lopussa bändi oli kiertueilla. Koko tarina on luettavissa Matti Riekin erinomaisesta järkäleestä Täältä Pohjoiseen – Sentencedin tarina (Like, 2015). Suosittelen kirjaa varauksetta siitä riippumatta, oletko koskaan kuullut ensimmäistäkään Sentencedin kappaletta. Nyt julkaistun Agony Walk -kuvakirjan takakanteen on painettu lause, joka tiivistää olennaisen: ”Tämä kirja on kuvallinen tarina bändistä, joka rakasti keikkoja mutta vihasi kiertämistä”.
Agony Walk on Sentencedin jäsenten nimitys päämäärättömälle kävelylle kaupungeissa, jonne kiertue oli vienyt. Keikat kestivät kaksi tuntia ja vuorokauden muuta kahtakymmentä tuntia koko yhtye vihasi. Agony Walkit helpottivat fyyssistä oloa, mutta eivät välttämättä henkistä tilaa.
Esipuheessa yhtyeen rumpali Vesa Ranta kuvaamisen olleen tapa tappaa aikaa, mutta myös jonkinlainen pakokeino. Kameran linssin läpi katsominen rikkoi puuduttavaa kiertuerutiinia. Viimeisillä kiertueilla Rantakin kertoo olleensa niin lopussa, ettei kuvia juuri ole. Kuvat eivät ole siistiä promomateriaalia, eikä läheskään kaikkia filmille aikanaan kuvattuja otoksia ole aiemmin julkaistu.
Vesa Rannan Agony Walk – On the road with Sentenced alkaa lainauksella yhtyeen kappaleesta Broken. Viimeiset rivit ovat ”It could seem that I’m doing fine / But I’m broken to little pieces deep inside”. Siitä alkaa kuvallinen matka Sentencedin historiaan. Ensimmäiset kuvat ovat vuodelta 1995. Mustavalkokuvia, tietenkin. Näiden kanssa ei ole kiire minnekään. Sivut kääntyvät verkalleen. Kansikuvan hirttosilmukoita pitelevät miehet tulevat kirjan puolivälin paikkeilla vastaan. ”Tenkula and Lopakka spent the day off usefully and bought some rope”. Kirja päättyy kuvaan lentokentän matkalaukkuhihnalla makaavasta miehestä. Selällään suorana, kädet sivuilla, katse suoraan ylöspäin. Kuin arkkuun aseteltu. ”The feeling of finally coming back home”, kertoo kuvateksti.
Kuvissa toistuva teema on väsymys; yhtyeen jäseniä odottamassa tai nukkumassa milloin missäkin. Usein lattialla. Mustia vaatteita kuivumassa narulla tehdashallissa jossain. Suoraan lavuaarista nostettuna. Mustiin pukeutuneet miehet synkkinä jonottamassa Empire State Buildingiin. Samat miehet hymyssä suin backstagella tai keikan jälkeisissä juhlissa. Kuvia paikoista, joissa on käyty, mutta joita ei enää löydä. ”Tenkula is kickin some stones around, because there is nothing else to do.” Hyviä hetkiä pahempien seassa. Kuvat ovat erinomaisia. Filmille kuvatuissa mustavalkoisissa otoksissa on jotain, mitä nykypäivän kännykkäkamerat ja valmiit filtterit eivät tavoita.
Suosittelen Vesa Rannan kuvakirjaa kaikille, joille Sentencedin tarina on tuttu. Matti Riekin Täältä Pohjoiseen kirjan omistajille Agony Walk on pakko-ostos. Jälkimmäisen kutsuminen kuvaliitteeksi olisi kummankin teoksen aliarvioimista. Pikemminkin niin, että Agony Walkin kuvat kertovat samaa tarinaa toisesta näkökulmasta. Ja kertoja on mykkä.
Musiikissa soitettuja nuotteja tärkeämpää on niiden välittämä viesti ja tunne. Vesa Rannan Agony Walk: On the road with Sentenced -kirjan kuvat eivät ole siistittyjä promokuvia. Tärkeintä ei ole mitä kuvassa on, vaan mitä kuva sinulle kertoo. Tätä kirjoittaessa taustalla soi The Funeral Album. Jotenkin se tuntuu sopivalta.
Kuvat: Vesa Ranta
Kommentointi suljettu.