Juno Reactor, tiukkaa energiaa, etnisiä sävyjä, kuoroja, orkestereita, koneita ja elokuvamaailmoja yhdistelevä kolossi, on löytänyt tiensä parin vuosikymmenen aikana lukuisiin yhteyksiin Matrix-saagasta tietokonepeleihin, eikä elektronisen musiikin mestarin vauhti näytä hiipuvan tippaakaan.
English interview at the bottom of the page.
Bändin tuore levy The Golden Sun of the Great East jatkaa perinnettä massiivisena ja monikerroksisena teoksena, joka sykkii pitkin universumia pursuten avaruusvisioita, intiatunnelmia, kauhuspektaakkeleita ja värisyttäviä vokaaleja. Juno Reactorin historia ja jatkuvasti uusiutuva ominaismaku tiivistyy levyllä täyteläiseksi elämykseksi joka ei päästä otteestaan missään kohtaa. Tämä levy pongahtaa vaivatta Juno Reactorin laadukkaan tuotannon parhaimmistoon.
Juno Reactor kävi reipas viikko sitten keikalla Helsingissä, illan aikana oli tarjolla myös kotomaista maustetta Intelligent Freqsin, Nebula Meltdown & Tim Dusterin sekä Proteuksen muodossa. Yleisö oli lämmennyt kivasti jo ennen pääesiintyjää, mutta paikan energia räjähti kattoon ensimmäisten reaktorisoundien tulviessa ilmoille. Siinä unohtuivat meikäläisen pohdinnat Circuksen mystisestä diskohuminasoundista ja yläpuolen parven mahdollisista tuoppi kalloon -ylläreistä – musiikki nappasi kiinni ja kuljetti mukanaan.
Oli aika vekkulia yllättyä bändin lähtiessä lavalta. Tuntui kuin keikkaa olisi kulunut vasta puolisen tuntia, mutta oikeassa maailmassa aikaa oli vierähtänyt kolminkertaisesti. Juno Reactorin setti oli tehty taitavaksi energia-annokseksi, jossa tunnelmat vaihtelivat Final Frontierin scifimaisemista ja Pistoleron länkkäridraamasta God Is Godin ja Tokyo Dubin lantionytkytyksiin, päättyen Hotakan eeppisiin rumpumaisemiin.
Kiitos ja näkemiin, tällä tavalla otetaan yleisö haltuun!
Final Frontier
Ben Watkins, mies Juno Reactorin ytimessä, näyttää lavalla ehdalta alkemistilta ja hullulta tiedemieheltä silinterihattuineen ja mustavalkoisine hapsineen. Entäpä sitten lavan ulkopuolella? Istahdimme miehen kanssa teekupposen ääreen juttelemaan musiikista, inspiraatiosta ja elokuvista. Suoraan lentokentältä saapunut britti oli väsyneenäkin huiman mukava, ympäristöstään kiinnostunut ja hauska keskustelukumppani.
Sekametelisopan sinfoniaa ja ravustusta
Ben Watkins tekee monikerroksista musiikkia käyttäen aineksia ympäri maailmaa. Sanoisin, että tuolla reseptillä on valtavan helppo tehdä halvan ja kliseisen kuuloista kamaa, mutta minun mielestäni mies onnistuu yhdistämään ainekset luontevasti rönsyileväksi musiikiksi. Hyväntuulinen artisti itse vertaa musiikin fuusiota monikulttuurilliseen autokolariin. Yksi syy tuohon onnistumiseen löytynee miehen musiikintekofilosofiasta, joka perustuu fiiliksien mukana kulkemiseen sekä avoimeen ja uteliaaseen asenteeseen.
”Se on vähän kuin ravustusta – kääntelet kiviä toivoen löytäväsi niiden alta isoja rapuja. Tehdäkseen tosi hyvän biisin täytyy pitää silmät auki, maistella asioita ja löytää uusia soittajia, jotka tuovat mukaan jotain uutta.”
Kiirettä mies ei musiikin teossa pidä, vaan antaa asioiden sujua omalla painollaan, sillä hätäillessä tulisi vain kierrättäneeksi vanhoja biisejä ja ideoita. Vastikään ilmestyneen albumin teossa vierähti reippaat neljä vuotta ja levyn nimikin muuttui projektin aikana. Aluksi nimenä oli From Here To Oblivion, mutta levyn fiiliksen tullessa selväksi muuttui depressiivinen työnimi buddhalaisuusopeista löytyneeseen nimeen The Golden Sun Of The Great East.
Vastakohtien Intia
Maailman eri kolkista ja ihmisistä inspiroituvan miehen kiinnostuksen kohteista ykkösenä on tällä hetkellä Intia ja mies onkin viettänyt viime aikoina paljon aikaa Mumbaissa. ”Mumbaista tulee mieleen Blade Runner. Siitä kaupungista löytyy tosi jännä yhdistelmä scifiä ja lähes keskiaikaista elämää.”
Miehen mukaan Mumbaissa tapahtuu koko ajan jotain uutta ja kaupungilla on täysin omanlaisensa energia ja tunnelma. Slummeistakin Watkins löytää paljon erilaista, kiehtovaa kauneutta ja arkkitehtonisia taideteoksia. Hetkiä ja paikkoja, jotka saisivat ihmiset taidegalleriassa mykistymään. ”Ja sitten tulee vastaan ihmisten arki, slummielämän köyhyys ja julmuus. Nuo vastakohdat pitävät ajatukseni surraamassa, ehkä vähän liikaakin.”
Uudella levyllä on jokunen kappale, jotka ovat syntyneet Mumbain kokemusten pohjalta ja Intiaa löytyy myös miehen tulevista suunnitelmista. Watkinsia on pyydetty tekemään intialaiseen elokuvaan musiikkia, joka saisi kuulemma olla vähän kuin Navras (elokuvasta Matrix Revolutions), mutta intialaisten rumpujen ja elefanttijumalarytmien kera. ”Aikamoinen haaste! Mutta rakastan sitä soundia – lukuisat soittajat kadulla soittamassa Dhol-rumpuja – aivan mahtavaa!”
Viivapiirroksesta leffamusaa
Juno Reactorin musiikki on löytänyt tiensä moniin elokuviin ja Watkinsin mielestä leffamusiikin teko onkin yksi hänen lempipuuhistaan. Projektit vaihtelevat suuresti, samoin myös taustatietojen ja materiaalin määrä. Esimerkiksi animeohjaaja Koji Morimoton kanssa työskennellessään Watkins sai pohjamateriaaliksi simppeleitä viivapiirroksia – tehdäkseen musiikkia lyhytanimepotpuria varten.
”Ne hauskat projektit ovat kuin huiman palapelin kasaamista!”
Vaikka koko elokuvan näkeminen olisi hyvä juttu musiikin teon kannalta, katsottavaksi saa välillä vain pienen pätkän. Yhtenä syynä lienee se, että elokuvastudiot eivät halua leffojen vuotavan nettiin ennen aikojaan. Esimerkiksi Matrix-musiikkia tehdessä Watkins ei saanut nähtäväksi pätkääkään ennen kuin lähempänä loppua.
Matrix ja luomisen sietämätön keveys
Tekemistään elokuvamusiikeista Watkins nostaa suosikikseen Don Davisin kanssa yhteistyössä tekemänsä Matrix Revolutions -elokuvan lopputekstikappaleen Navras. Sen luomisprojekti oli vaivaton ja lopputuloksena on valtava teos. Aluksi Wachowskin veljekset pyysivät kahta minuuttia lopputekstejä varten, lopputuloksen kuultuaan veljekset pidensivät toivettaan ensin neljään minuuttiin, sitten kuuteen ja lopuksi koko lopputekstien pituiseksi.
Watkins muistelee projektia lämmöllä ja kertoo, että hänellä oli käytössään 120 hengen orkesteri, 80 hengen kuoro ja muita artisteja kuten Lakshmi Shankar ja Deepak Ram. Watkinsin äänitysstudiona toimi vanha tunnelmallinen studio, jota Bob Dylan ja The Traveling Wilburys käyttivät aikanaan. Siihen vielä kaveriksi uima-allas, tenniskenttä ja jokasunnuntaiset uima-allasbileet. ”Se oli uskomatonta aikaa. Jos vain voisin, niin eläisin aina niin! Tiedä tuleeko koskaan enää vastaan noin mahtavaa projektia.”
Navras
Yhteistyötä ja kammottavia metsiä
Yhteistyökumppanit eivät Ben Watkinsilta lopu, listalta löytyy artisteja ympäri maailman, mm. Billy Idolin kitaristi Steve Stevens, Natacha Atlas, Gocoo ja Laibach. Mies on myös tuottanut pornotähti Traci Lordsia, ihan vain musiikillisen yhteistyön merkeissä.
Projekteista puhuessamme kysäisin myös japanilaisesta taikoryhmästä Gocoosta, jonka kanssa Juno Reactor on tehnyt oman ehdottoman suosikkikappaleeni nimeltä Hotaka. Mielipiteeni kuullessaan Watkins hihkaisi: ”Ihan tosi? Ehkäpä meidän pitäisi soittaa se tänään! Parempi harjoitella sitä sitten soundchekissä, sillä muu bändi ei taida tuntea sitä kovin hyvin.” Osaatte varmasti kuvitella allekirjoittaneen autuaan ja ällikällä lyödyn virneen siinä vaiheessa, kun keikan viimeisenä encorebiisinä ilmoille vyöryy Hotaka…
Yhteistyö Gocoon kanssa alkoi Hotaka-nimisestä festivaalista, jossa molemmat bändit esiintyivät. Tuo kohtaaminen johti studiorupeamaan, jossa äänitettiin Hotakan lisäksi muitakin kappaleita. Yksi muista kappaleista, Teahouse nimeltään, löytyy Matrix-soundtrackilta. Gocoon kanssa äänittäminen oli kuulemma upea kokemus, sillä äänitys tapahtui studiossa, jonka ikkunasta oli suora näkymä Fuji-vuorelle ja sen alapuolella levittäytyvään metsään. Watkins sai vasta myöhemmin tietää, että kyseessä on kuuluisa itsemurhametsä, Jukai. Tim Burton -tyyliseksi kuvaamansa metsä tarinoineen on inspiroinut Watkinsia niin paljon, että hän haaveilee tekevänsä siitä käsikirjoituksen.
Hotaka
Inspiraation jatkumo
Puhuimme myös Laibachista. Bändit ovat olleet yhdessä kiertueella ja tehneet myös yhdessä musiikkia. Alkujaan Watkins tutustui Laibachin Ivan Novakiin God Is God -biisin yhteydessä. Watkins oli vienyt Mute Records -levy-yhtiöön kappaleensa God Is God, jonka Novak sai käsiinsä todeten: ”Oh, God Is God – Life Is Life. Tämä täytyy kuunnella!” Laibach teki biisistä coverin ja kävi niin, että cover-versio julkaistiin ennen Juno Reactorin alkuperäistä biisiä. ”Ja hauskinta tuossa oli se, että Life Is Life antoi minulle inspiraation God Is God -biisiin!”
Lopuksi bonukseksi vielä täyspitkä englanninkielinen haastattelu.
Byculla
I interviewed Ben Watkins when he was visiting Finland.
How are the gigs going?
”We’re not planning a full tour at the moment, we are just doing dates. Now when the album is released we can start building tours and stuff. This is a new band, a lot of it is new, like Kostas, the percussionist and the guitarist is new. It’s a totally different lineup.”
About your new album, is there a certain theme to it?
”I was taking quite a long time to write it, about 4 years or maybe more. And for a long time I had in my head that I was going to call it From Here To Oblivion, which was quite depressing really. Then I realised the whole album wasn’t that depressing and I came across these Shambhala Buddhist teachings called the Golden Sun of the Great East. It just rung a bell with me that it was far more in that vein and seems seated to that. And no, there’s no one particular theme on this album, every track has its own story.”
”From the first track, the Final Frontier, I had the end of the tune first. And this is the way I work, which is very air-brained. I was trying to make the end tune into the whole tune, but it sounded too tacky and wrong, so I left it in the corner for a few months and I thought, you know what, you got to build a journey to get to this tune. When I was in Mumbai, it seemed that was the perfect time to really start building this journey. Mumbai really reminds me of Blade Runner, it just got this really strange duality of science fiction and sort of like almost medieval living all at the same time. I think there’s a few tracks in the album that are totally inspired by living in Mumbai.”
Have you studied the music there?
”I haven’t studied or been taught, I’m just picking it up as I’m working with the musicians. I was playing the album to a guy called Shri, this amazing Indian bass player. He plays the bass like a tabla, because he is sort of classically Indian trained. Amazing! I saw him in India as well and met up with him the other day and I played him the tracks. He really liked the way I treated the instruments, not with disrespect, with respect, but I do it in a very different way than how someone from India would do it.”
Fusion is always interesting.
”Yeah, a car crash! It’s like a car crash of different ethnicities, all in different cars!”
”To me it’s just sonics and working with them.”
How about your future plans?
”I think I’m going to put a warning sign on my studio: ”Don’t write an album, it’s going to take too long!” You go into it, you think you got it sassed and you want it to go quickly. And then you realise you can’t – or I can’t, anymore.”
Yeah, why rush things if you don’t feel like it.
”I’m just copying my old tracks if I do that. They’d sound too ago. I find it’s a bit like going crabbing. You’re always looking under a rock, hoping to find a really good crab. And with songs – to find a really good song – you have to look around a lot and digest, find new musicians who are going to bring something to the table. So for me it’s quite a long process.”
Any musicians in mind with whom you would like to do something in the future?
”The new guitarist, Amir Haddad, that you’ll see tonight – he’s amazing! I’d love to do something with him. He’s a virtuoso flamenco player, he likes heavy metal and he likes playing the Oud. It’s the Oud playing that I really, really love, I’ve never had an Oud on a track. He is also amazing fun to be with on stage. And Budgie, the drummer, he’s not in this album either. Although he’s been on another album. The way he is playing these days, I would love to get him on an album again.”
About your other collaborations, my favorite track from the Juno Reactor catalog is Hotaka…
”Oh really? Maybe we should play it tonight! Better practice it in the soundcheck then, I don’t think the band is so familiar with it.”
Yeah! [ed. note: And they did play it as the last encore!]
What was it like to work with Gocoo while making the track?
”Hotaka was made because we played in this festival called Hotaka. That was how I met Gocoo and we decided to go and record in the studio. I think we did about three or four tunes there together. One of them ended up as the track Teahouse on the Matrix soundtrack.”
”It was a great experience, because we recorded in this studio in Fuji forest. So you looked out of the window of the control room and you could see Mount Fuji and then overlaying it was this forest. I didn’t realize at the time that the forest was called the Jukai, another name for it is the Sea of Trees, people go there to commit suicides. It’s very strange, I mean it’s very Tim Burton. I was fascinated by it and the story kept following me and following me. You walk around there and it’s like all the trees are like clinging to life on the volcanic magma, it’s like their claws go into the rock. It’s strange, and then you’ve got the people who are giving their lives so freely. And the stories behind their suicides.”
”And when you go there, there’s this little town called Saiko (”psycho”)! It’s very sort of David Lynch style, everything is perfect, everyone’s got perfect little wooden fences, the houses are perfect and everything is so clean. It’s spelled differently than how we spell psycho in English, but it’s pronounced the same. I thought great, what a great place, you can stop by a town called psycho!”
”And there’s a Buddhist temple that’s been set up there. The Buddhist monks say that it’s the souls of the dead calling upon the living to go and join them. Which I thought was quite a strange little view of it.”
”I’ve been trying to write a sort of a screenplay for it for ages. I’ve had so many stories of it now. But at one time this story was literally following me. I had this idea where this photographer goes into the forest and captures film and snaps, and then he has an exhibition. Then I was in a hotel there, I picked up a paper and the first article I read: ”Photographer in the forest has an exhibition.” I thought that’s really weird, I had just written this and then there’s this! Then I go home and I pick up The National Geographic and there’s an article about the Jukai. This story kept following almost as if it was a shadow wanting me to write it. One day. Maybe.”
Spooky!
You’ve collaborated with Laibach too, any thoughts on them?
”I’ve known Ivan Novak for quite a while, starting when they did that version of God Is God. I left a cassette of God Is God in Mute Records and Ivan found it and went: ”Oh, God Is God, Life Is Life, I must listen to this!” [imitates Ivan’s Laibachian accent] So he listened to it and he wrote he likes it and they did a cover of God Is God thinking it had already been released, but it hadn’t been. So his reworking of it came out before the original. And the funny thing is that I was inspired by Life Is Life to write God Is God! [laughs]”
”We had an instant sort of friendship in a way. So when we got back together and he said you know, do you want to do this tour and I said it sounds like a pretty weird one, my band and your band, but why not.”
”I love Laibach. I still really love their stuff. I went with Ivan to the place where he buried his dad, on top of the mountain, and you can see all the countries around it. Such a beautiful space. He showed me all the places where they started in this very industrial town. And then the next time I saw them play live in London I found it far more emotional. I found the whole thing a really emotional experience. I wasn’t expecting to feel that actually, because sometimes they have this coldness to their sound and the way they approach their image, but behind that curtain, you know, it’s something else. It’s brilliant.”
And they have really unique humour.
”Yeah, really unique. They are very special. And the fact that they don’t want to conform in any real way at all is brilliant.”
You’ve made a lot of cinematic music, but what are your all time favorite movies?
”Lawrence of Arabia, that’s one of my all time favorites, I can always go back to that one. And, I don’t know, so many. I watch films continually when I’m working. When I’ve got a film… with songs like Invisible, I watch Shalom Bombay millions of times, that’s sort of kept my brain in the place I want to write about. Yeah, I’ve got so many films. I think I’ve watched them all – far too many times.”
When you’re making music for a film, how do you approach it?
”Usually the way the directors want me to approach it. I have to take in everything that they want, and it seems to vary quite radically from director to director. With the Matrix stuff they didn’t want any sound effect type of things in there, because there’s a lot of sound effects anyway.”
Is it as fun as making your own music?
”I love it! I think it’s my favorite thing actually!”
Do you watch the movie before you start, or…?
”They don’t always allow you to see the whole film. Sometimes they only send you that little section and then you work on that section not knowing anything about the rest of the film.”
”The fun ones are
like a great puzzle!”
Is that difficult, not getting the full picture? Do you need one?
”I think you do. But say like, with the Matrix again, I didn’t see anything until almost the very end. Maybe because they didn’t know me, they didn’t know whether I would blurt it out on to the internet or anything like that. And then with some Japanese people I worked with, like Koji Morimoto, we started from a very different angle. I was doing these animations and they just sent me line drawings. And a lot of the time I didn’t know what the hell the line drawing was. But, you know…”
It must be challenging to create from so many different building blocks.
”The fun ones are like a great puzzle!”
What’s your favorite from your soundtracks?
”Navras (from the Matrix). It’s so big and it was so easy to write. That one was a real surprise, because nothing went wrong with it when I was writing it with Don Davis. The Wachowski brothers said to me, can you just do two minutes for the end credits. I went, yeah! I knew I could do it really easily, brought it back and they said, can you do four? I said, yeah, all right, I can do four. Then, can you do six? And then when I got to six minutes, they just told me to do the whole bloody thing. And it was really nice the way it turned out.”
”I had the use of a 120 piece orchestra and an 80 piece choir, I had people like Lakshmi Shankar and Deepak Ram… I had a real party. I was in this studio where Bob Dylan and The Traveling Wilburys recorded. It’s pretty much like an old hut, it was really funky inside and it got a nice live room and I could do anything there. There’s a swimming pool, there’s a tennis court, it was total and utter luxury! And every Sunday I’d have a party and invite loads of people, we would have pool parties and eat and drink. It was amazing time! If I could stay in that life I would like to stay there! I don’t know if I ever get one as good as that again.”
What inspires you right now?
”Well, places really. A lot of places, people. I find India really fascinating and there’s so much of it I haven’t seen. Lately I’ve just been in Mumbai with Hamsika, the singer, staying at her place. I feel like my eyes are on stalks when I’m in Mumbai. You look everywhere and suddenly someone is doing something, or there’s something happening. It’s just got this energy that I haven’t seen anywhere else! I find that there’s this strange beauty about the slums there. I think if you could extract a certain part of it and put it in an art gallery, people would be amazed. I saw these corrugated iron buildings and I thought, look at it, it looks like an artist put it together. The shapes and the look of it is just amazing. And then you got the reality of the way people live, the brutality and the poverty. It’s a lot of pulling… It keeps me really thinking, my brain’s ticking too much.”
And the temples are amazing.
”Yeah. I went to Hampi, it’s like Dali and God got together and threw rocks around the place, it’s wonderful.”
”I still got a few Indian tracks left that didn’t make it in time for the album. But maybe it’s a good thing they didn’t make it. I’ve been asked to do a track for a film from India, I think they wanted me to do something like the Navras, but with Indian drumming, the Elephant God rhythm. Sounds like a challenge! [laughs] But I love that sound, all those Dhol drums, multiple players playing them in the street, I love that!”
Kuvat: Juno Reactor ja A.H. / valokuvaus.org.
Kommentointi suljettu.