It Bites -yhtyeen pitkä ura on ollut kiemurainen. Alun perin yhtye syntyi Cumbriassa, Englannin luoteiskolkassa, keikkailevana cover bändinä mutta hajoiltuaan sijoittui lopulta Lontooseen. Se julkaisi 1980-luvun loppupuolella kolme studiolevyä, joissa oli muutamia listahittejäkin. It Bites kierteli ja keikkaili sellaisten bändien kuin Marillion ja Go West kanssa Euroopankin festareilla ja häilyi musiikissaan kurotellen art rockin suuntaan. Varhaisista levyistä Once Around the World vuodelta 1988 on erinomaisen kuunneltava kokonaisuus, jonka nimibiisi on puhdasverinen viisitoistaminuuttinen monikiemurainen proge-eepos, yksi tyylikkäimpiä kuulemiani.
Proge ei kuitenkaan ollut se kasari ajan omin juttu ja vain harvat yhtyeet pysyivät tuolloin aallonharjalla. It Bites koetti suuntautua enemmän popiin, hard-rockiin ja bluesiin, MTV-hitteihin ja koittipa siipiään amerikoissakin silloisen karismaattisen laulajansa Francis Dunneryn johdolla. 1990-luvun alussa yhtyeen tuotannosta päivänvalon näki vain yksi livelevy ja kompilaatio. Kymmenen vuoden tauon jälkeen uuden vuosituhannen koittaessa yhtye aktivoitui jälleen keikkailemaan ja julkaisikin useita livelevyjä. Noin 20 vuoden kypsyttelyn jälkeen vuonna 2008 ilmestyi lopulta uusi studiolevy The Tall Ships, joka oli sitten ihan jotain muuta.
”Musiikki ei sorru kylmäkiskoiseen
teknisväritteiseen urbaaniin meininkiin
vaan on säilyttänyt lämmön ja herkkyyden.”
Yksi yhtyeen comebackiin ja nahanluontiin vahvasti vaikuttanut seikka oli laulajan vaihtuminen vuonna 2006. John Mitchellillä on melkoinen historia mm. Frostissa ja Martin Barren New Day -kokoonpanossa, jossa hän lauloi Jethro Tull -biisejä ja toistakymmentä vuotta Clive Nolanin Arenassa, jossa hän edelleen soittaa kitaraa. Tapasin herran kesällä Loreleyssä, jossa Arena esiintyi. Tämä jämptin ammattitaitoisen oloinen muusikko on paitsi laulaja ja kitaristi myös sellisti ja viulisti, tuottaja ja äänitysinssi sekä kirjoittaa suuren osan It Bitesin musiikista.
Mitchellin ja It Bitesin lähentyminen alkoi vuonna 2005 kun hän yhdessä It Bitesin kosketinsoittajan John Beckin, Pete Trewavasin (Marillion/Transatlantic) ja Chris Maitlandin (Porcupine Tree) kanssa muodostivat keikkabändin Kino. Muutamien henkilövaihdosten jälkeen kasassa oli taas It Bites Mitchell laulajanaan.
Johtuen yhtyeen ja sen jäsenten monenkirjavasta musiikillisesta taustasta yhdistyy sen musiikissa värikkäällä tavalla menneiden vuosien pop ja rock progen nykyisyyteen. He kutsuvatkin musiikkiaan progressiiviseksi pop rockiksi. Siinä kuuluu melodisia kaikuja vanhoista popajoista mutta etenkin soundien suunnittelussa ja sovituksissa on progen uuden aallon tuntua. Se ei kuitenkaan sorru kylmäkiskoiseen teknisväritteiseen urbaaniin meininkiin vaan on säilyttänyt lämmön ja herkkyyden soundissaan silloinkin kun musiikki laukkaa kovilla kierroksilla.
Paljoltihan yhtyeessä on etualalla Mitchell lauluineen ja kitaroineen. Arenassa sivuroolissa pitäytynyt soittaja saa It Bitesissä oman areenansa toteuttaa itseään. Eikä suotta. Laulu on vahvaa ja vivahteikasta. Mieleen nousee Australialaisen Unitopian laulajan tapa viedä tarinaa selkeän kuulaasti. Sävellykset ovat tyylikkään mukaansatempaavia, niin balladit kuin rankemmatkin revitykset. Ja etenkin tuo nautittava kitarointi. Toinen yhtyeen voimahamo on John Beck, joka on krediittien mukaan osallinen sävellystyöstä ja jonka koskettimet paikoin nousevat moogilla ja mellotronilla esiin säväyttäen. Lee Pomeroyn basso tykyttää parhaimmillaan kuin Genesiksen Rutherfordin Lamb Lies -levyllä ja Bob Daltonin rumpuosasto toimii moitteetta luoden vaihtelevan ja vankan perustan musiikille.
Nyt on studiossa vietetty aikaa ahkerasti ja tuloksena on ollut kolme levyllistä komeaa progea. Ensin tuo Tall Shipps ja viime vuonna It Happened One Night. Heti perään tänä vuonna tämä kartasto menneestä eli Map of the Past. Jos tuo edellinen levy jäi väliin niin tätä uutukaista saa special edition -tuplajulkaisuna, jonka kakkos-CD sisältää edellisen levyn materiaalia livenä soitettuna ja vielä elektronisen kartan sinne menneisyyteen.
Itse tutustuin tämän yhtyeen mureasti purevaan tuotantoon vasta tuon The Tall Ships -levyn kautta. Ihastuin oitis. Musa on kristallinkirkkaan tyylikästä progea, jossa tosi maukkaat tilulilu-juoksutukset ja herkistelyt vuorottelevat kovaa puskevien uhojaksojen ja koukeroisten nostatusten kanssa. Nyt on suurin odotuksin lautasella uuden julkaisun se varsinainen ykkös-CD. Levyn inspiraationa on ollut vanha perhealbumin valokuva. Map of the Past on tekijöidensä mukaan intiimi vaellus, joka peilaa menneen sukupolven kokemia vaihtelevia tunnetiloja kansakunnan, siis Britannian, siirtyessä kohti uutta vuosituhatta ja uusia aikoja.
Levy alkaa vanhan suhisevan radion äänillä kun siitä haetaan sopivaa kanavaa. Lopulta löytyy urkuharmonia soittava asema. Aseman vinyyli vaiko savikiekko rapsahtelee kuuluvasti. Tämä musiikki syvenee pian ja aukeaa kappaleeksi, joka kertoo miehestä valokuvassa. Varmaan tuo kansikuvan mies. Äänimaailma on selkeä ja stage, jolla koskettimet, laulaja, rummut ja muu orkesteri asettuvat olohuoneeseeni, on iso. Tässä sitä kylpee upeissa soundeissa. Kun sitten kappale vaihtuu, mennäänkin melkoisen möyrivän beatin työntelemänä. Levyn alkupuolen kappaleissa on melkoisesti energiaa ja suoraviivaista sykettä, joka on kuitenkin hillitysti hallussa ja jota kehystelee vapautuneen ilmavat introt ja välikkeet sekä kitarasoolot. Loppuaan kohden musiikki rauhoittuu ja aivan kuten levy alkaa radion kanavien etsinnällä niin se myös hiljaa hiipuu radion ääressä.
It Bitesin Map of the Past on ehdottomasti tutustumisen arvoista nykyprogea. Siinä on voimaa ja tyyliä, ja se on huolella tuotettu. Yhtye ja InsideOut ovat tehneet hyvää työtä. Levy on yhtyeen intensiivisin ja kunnianhimoisin tuotos tähän mennessä. Työ on myös huomioitu ansaitusti ja levy on ehdolla kolmessa kategoriassa Classic Rock Presents Prog lehden 2012 Progressive Music Awards kilpailussa. Tulokset selviävät 5. syyskuuta Lontoossa pidettävässä seremoniassa. Ihmettelen jos ei tämä levy voita yhtään palkintoa.
Kommentointi suljettu.