Shane Black loi uransa Hollywoodissa jo vuosikymmeniä sitten yhtenä alan kovimmista käsikirjoittajista. Herran kynästä on peräisin muun ohella ensimmäinen Tappava Ase. Sittemmin herra kyllästyi lopullisesti siihen, että hänen käsikirjoituksistaan ohjatut elokuvat olivat lähes tunnistamattomia ja katosi melkein kymmeneksi vuodeksi. Paluun hän teki vasta, kun sai tilaisuuden myös ohjata omat käsikirjoituksensa. The Nice Guys on Blackin kolmas ohjaus ja elokuva, jota hän on työstänyt jo viisitoista vuotta. Tuloksena on timantinkovaa dialogia ja buddy cop elokuva, joka ei ole komedia. Nostalgiatrippi alkakoon.
Hollywoodin rattaissa
Shane Black on käsikirjoittaja, jonka kynästä on peräisin ensimmäinen Tappava Ase. Muistatteko sarjan avauksen, joka ei todellakaan ollut mikään komedia? Huumori oli mustaa ja sitä oli vain mausteeksi. Jos Black olisi saanut pitää päänsä, Riggs (Mel Gibson) olisi kuollut elokuvan lopussa. Tämähän ei studiolle sopinut, koska jatko-osat, ja seuraavaan osaan studio tilasi Blackilta ”lisää komediaa”. Herra ilmoitti, ettei pysty toteuttamaan toivetta, ja sai lähteä. Sarjan nähneet tietävät, että viimeistään kolmannessa osassa huumorivaihde huitaistiin sen verran isolle, että Jim Carreykin olisi mahtunut mukaan.
Tämän jälkeen tapahtumat toistivat itseään. Shane Blackin käsikirjoituksista maksettiin miljoonia – käsittämättömiä summia tuohon aikaan kuten tänäkin päivänä – vain jotta tuotantoporras pääsi vaatimaan käsikirjoitukseen tehtäväksi muutoksia muutosten päälle. Lopulta sitä käsikirjoitusta, josta oli maksettu käsittämättömiä summia, ei käytännössä enää tunnistanut. Esimerkiksi Viimeisen Partiopojan (1993) ohjannut Tony Scott myönsi myöhemmin, että Blackin käsikirjoitus oli parempi, kuin elokuva jonka hän siitä ohjasi. The Long Kiss Goodnight (1996), jonka ohjauksesta vastasi Renny Harlin, oli viimeinen pisara. Kriitikot haukkuivat elokuvan, erityisesti Blackin käsikirjoituksen sekä päälle hänet henkilönä. Blackille riitti ja hän jäi sapattivapaalle.
Kun Shane Black vihdoin palasi elokuva-alalle lähes kymmenen vuotta myöhemmin, maailma oli muuttunut. Miljoonapalkkiot käsikirjoituksista olivat historiaa ja dollarinkuvat silmissä hääräävien tuottajien pihtiote entistä kovempi. Koska Black halusi tällä kertaa pitää ohjat omissa käsissään, hänellä oli yksi vaatimus: käsikirjoittamisen lisäksi hän halusi itse ohjata. Ei mikään vähäpätöinen vaatimus, mutta Black sai tahtonsa läpi. Loistava Kiss Kiss, Bang Bang ilmestyi 2005 ja Black todisti kerralla kykynsä myös ohjaajana. Robert Downey Jr:n, Val Kilmerin ja Michelle Monaghanin tähdittämä mustan huumorin rytmittämä neo-noir palautti Shane Blackin niin sanotusti kartalle. Seuraava käsikirjoitus-ohjaustyö oli Marvelin Iron Man 3 (tarjous, jossa Downeylla epäilemättä oli osansa). Vaikka Marvel on kuuluisa omiin tuotantoihinsa puuttumisesta, Black sai tehdä omannäköisensä elokuvan. Tuloksena Iron Man 3 tuotti maailmanlaajuisesti 1,2 miljardia. Ja Shane Black sai mahdollisuuden vihdoin toteuttaa elokuvan, jonka halusi ja jonka käsikirjoitus oli lähes viisitoista vuotta vanha. Se elokuva on The Nice Guys.
Mukavia miehiä
The Nice Guysin juonen kuvaaminen arvostelussa olisi oikeastaan turhaa. Elokuvan pointti ei ole se, mistä se kertoo, vaan miten se kertoo. Russell Crowen kovanaama Jackson Healy toimittaa viestejä asiakkaidensa tilauksesta. Yleensä viestejä on tarpeen korostaa nyrkkiraudalla. Yksi uhreista on Ryan Goslingin Holland March, kyvyiltään vähintäänkin epäilyttävän oloinen yksityisetsivä. Kun huolestunut äiti pyytää Healyn apua kadonneen tyttärensä etsimisessä, Healyn on hankittava avukseen yksityisetsivä. Yllättäen pariksi päätyykin Holland March. Eipä aikaakaan, kun ilmenee, että juttuun liittyy muutama kovanaama, kuollut pornotähti ja kaiken alla saattaa olla suurempikin salaliitto.
Lyhyesti sanottuna Russell Crowe on roolissaan loistava. Romper Stomperista (1992) on melkein neljännesvuosisata ja se näkyy. Crowen otteet näyttelijänä ovat vuosi vuodelta varmempia. Toisaalta vuodet alkavat näkyä uurteina kasvoilla ja gorillan ruumiinrakenteena. Jackson Healy on kovettunut nyrkkisankari, joka ei hätkähdä juuri mistään ja jonka elämässä ei ole juuri muuta, kuin seuraava toimeksianto. Sisimmässään halu tehdä jotain hyvää tai edes auttaa jotakuta, mutta taitoina vain kylmä pää ja raskaat nyrkit. Kun viesti toimitetaan perille, se myös menee perille. Crowe vetää roolinsa hienovaraisesti ja täysin nappiin.
Ryan Gosling taas yllättää totaalisesti Holland Marchina. Mies on kuitenkin tunnettu komeasta olemuksestaan, joskaan kenellekään ei pitäisi enää Nicholas Winding Refnin mestarillisen Driven jälkeen olla epäselvää, että mies on timantinkova näyttelijä eikä vain hyvä valinta romanttisen komedian pääosaan. The Nice Guysissa Gosling vetää täysin omaa olemustaan vastaan. Holland March on, paremman ilmaisun puutteessa, täysi tomppeli, jolla ei varsinaisesti ole se terävin tilanneäly. Lisäksi alkoholi maistuu ja tupakka palaa – lakkaamatta. Aikakauden muodin mukaiset viikset eivät varsinaisesti kohenna miehen olemusta. Se, miten Gosling taiteilee hahmonsa kanssa sketsihahmon rajamailla missään vaiheessa horjahtamatta täysin vitsiksi ja siten epäuskottavaksi, on todella kova suoritus ja yksi osoitus lisää Goslingin osaamisesta. Kyllä, March on hauska, mutta kaikesta huolimatta hän ei ole vitsi.
Jackson Healy ja Holland March, jotenkin toistensa vastakohtina ja toisiaan vain vajavaisesti täydentäen, ovat loistavia. Ja todella epätodennäköinen kaksikko, jonka kohtalo on heittänyt yhteen niin kuin vanhan koulukunnan buddy cop -elokuville kumartavassa elokuvassa pitääkin. Roolitus on osunut keskelle maalia. Russell Crowe tunnetaan hankalana tyyppinä, mutta ohjaaja Shane Black kehuu yhteistyön sujuneen moitteetta molempien – Crowen ja Goslingin – kanssa. Se näkyy valkokankaalla.
Säveltäjä ja kapellimestari
The Nice Guys on leimallisesti käsikirjoittaja-ohjaajansa elokuva. Shane Black on päässyt – vihdoinkin – tekemään juuri sen elokuvan, jonka halusi. Sukulaisuus Kiss Kiss, Bang Bangin kanssa on ilmeinen. On myös mahdollista, että osia The Nice Guysista päätyi ensin mainitun käsikirjoitukseen – The Nice Guysin käsikirjoitus oli olemassa silloin, kun Kiss Kiss, Bang Bangin käsikirjoitus alkoi muuntautua komediasta murhamysteeriksi. Mikään huono asia se ei ole. Dialogi on partaveitsen terävää, ja elokuva etenee sen ehdoilla. En halua sanoa elokuvan juonen olevan toissijainen, mutta The Nice Guys on dialogivetoinen elokuva vastaavasti, kuin vaikkapa Tarantinon Pulp Fiction aikanaan. Tapahtumat soljuvat eteenpäin ja juuri ja juuri uskottavat sattumat seuraavat toisiaan. Kerta toisensa jälkeen tapahtuu jotain, mitä katsoja ei varmasti osaa odottaa. Odotukset kipataan päälaelleen.
The Nice Guysin voima piilee huumorissa. Elokuva ei ole komedia, mutta se on ihan helkkarin hauska. Huumori on mustaa ja pohjautuu lähes, muttei täysin, absurdeihin tilanteisiin sekä päähenkilöidensä keskinäiseen kemiaan. Vitsit rytmittävät kohtuullisen väkivaltaista tarinaa, josta tietää, ettei onnellinen loppu ole mikään itsestäänselvyys. Kuten silloin aikanaan, kun buddy cop -elokuva tarkoitti Tappavaa asetta, 48 tuntia tai Point Breakia. Koko elokuva on yhtä tiukka ja terävä kuin dialoginsa. Sitä paitsi The Nice Guys ei pyytele anteeksi. Ripaus alastomuutta, runsaasti kiroilua, kaikin puolin epäkorrektia kielenkäyttöä sekä Gosling tupakoimassa ja juomassa koko ajan. Kaikkea sitä, mitä USA:n elokuvien ikärajoista päättävä MPAA ei hyväksy.
Täysin ongelmatonta tämä ei ole. Vaikka Shane Black on timantinkova käsikirjoittaja ja nimenomaan dialogin tekijä, ohjaajana tämä on vasta hänen kolmas elokuvansa. Siinä missä vaikkapa Aaron Sorkin jättää ns. näyttämöohjeet lähes kokonaan käsikirjoituksen sijasta aina kulloisenkin ohjaajan varaan ja Quentin Tarantino luottaa käsittämättömään tyylitajuunsa mestareilta lainatessaan sekä hovikuvaajaansa Robert Richardsoniin, Black on omillaan. Ei ohjauksessa moitittavaa ole ja muutama ns. isompi kohtaus – esimerkiksi elokuvan puolivälin juhlat, jotka vilahtavat trailerissakin ja lopun yhteenotto – on toteutettu mestarillisesti, mutta jotain jää kaipaamaan. Elokuva on sijoitettu 1970-luvun Los Angelesiin, mutta niin aikakausi kuin kaupunkikin jäävät elokuvassa vain viitekehykseksi. Esimerkiksi Michael Mannin loistavassa Collateralissa (2004) öinen Los Angeles on niin elävä, että se nousee yhdeksi pääosan esittäjistä. Olisin toivonut aikakauden näkyvän enemmänkin elokuvan tunnelmassa, täysin sietämättömän muodin ja komeiden autojen lisäksi.
Genrevalio
The Nice Guys on hyvä ja äärettömän viihdyttävä elokuva. Se on myös se elokuva, jonka Shane Black halusi tehdä. Neo-noir, joka tekee komeasti kunniaa esikuvilleen useamman vuosikymmenen takaa. Esikuville, jotka se tuntee kuin omat taskunsa. Ja lisää samalla omalla pistämättömällä genretietoisuudellaan oman mausteensa joukkoon. Kaksi tuntia vierähtää kevyesti ja vaikka kyseessä ei ole mikään elokuvahistorian tuleva klassikko, niin se kestää ihan varmasti parikin uudelleenkatselua.
Kiss Kiss, Bang Bang ja The Nice Guys molemmat todistivat tekijänsä pistämätöntä genreosaamista. Iron Man 3 oli puolestaan lajityypissään erinomainen Tom Clancylainen teknotrilleri. Seuraavana vuorossa on The Predator (2018). Luvassa on epäilemättä jotain upeaa. Kunhan 20th Century Fox ymmärtää antaa Shane Blackin tehdä, mitä haluaa.
Kommentointi suljettu.