Olin jo pelännyt, että Ridley Scottin terä olisi lopullisesti tylsynyt. Sir Ridleyn ohjaus on ollut yhä edelleen vailla moitteen sijaa, mutta hänen tekemänsä elokuvat eivät. Prometheus, Exodus: Gods and Kings taikka muutkaan eivät ole vakuuttaneet sen enempää kriitikoita kuin yleisöäkään. Näiden jälkeen The Martian on lähes yllätys. Upeasti ohjattu äärimmäisen viihdyttävä elokuva, josta on vaikea keksiä moitittavaa.
Yksin Marsissa
Mark Watneyn (Matt Damon, Saving Private Ryan, Interstellar) oletetaan kuolleen ja hän jää yksin Marsiin. Huomatessaan olevansa kaikkien – myös itsensä – yllätykseksi elossa, hänellä on muonavaroja muutamaksi kuukaudeksi. Seuraava miehitetty lento Marsiin saapuu neljän vuoden päästä ja laskeutumispaikka on tuhansien kilometrien päässä. Eikä kukaan NASA:ssa edes tiedä hänen olevan elossa. Siinä Martianin alkuasetelma, eikä juonta kannata sen tarkemmin avata.
The Martianin tarina limittyy yhtäältä Markin ponnisteluihin selvitä Marsissa ja toisaalta NASA:n yritykseen pelastaa hänet ennen kuin muonavarat loppuvat tai jotakin menee katastrofaalisesti pieleen. Vaikka kyse on scifistä, The Martianin juuret ovat tiukasti todellisuudessa. Suuri osa elokuvassa nähdystä on kuulemma tieteellisesti validia. Se, mikä ei ole, on vain vähän liioiteltua taikka muunneltua – viime kädessä kyse on kuitenkin hyvästä tarinasta, jota todellisuuden on aina syytä väistää. Ja on ehdottoman viihdyttävää nähdä alansa ammattilaisten ratkaisevan mahdottomia ongelmia törmätäkseen aina seuraavaan. Ja seuraavaan.
Elokuvan ote on kevyt. Viime kädessä se on sysimusta komedia, Robinson Crusoe avaruudessa. Yksi elokuvan suurimpia ansioita on, että vaikka se on hetkittäin vakava, ylenpalttiseen synkkyyteen – johon olisi kaikki syyt – se ei vajoa koskaan. Toisin olisi voinut käydä, jos pääosaan olisi valittu ohjaajan viimeaikainen luottonäyttelijä Russel Crowe taikka edellisen elokuvan pääosan vetänyt Christian Bale. Yrittäkääpä pysyä vakavina, kun Matt Damon toteaa olevansa Marsiin sovellettavien lakien valossa avaruus-merirosvo.
Ensiluokan miehistö
Puoleentoista vuoteen Matt Damon ei tehnyt yhtään elokuvaa. Kelvollisia käsikirjoituksia ei tullut vastaan. The Martianiin hän tarttui heti. En ihmettele. Mark Watneyn hahmo on loistava. Loputon optimisti, joka toteaa kuolevansa yksin Marsin kamaralle. Päättää, että ei käy, haistattaa täysin toivottamalle tilanteelleen sekä kohtalolle pitkät, ja ryhtyy töihin. Yksi ongelma kerrallaan. Ruoka, yhteys maahan, liikkuminen, lämmitys. Ja viihde, koska kaikki saatavilla oleva on miehistön johtajan kiireessä asemalla jättämää discoa. Watney pudottelee one-linereita kuin Arnold 80-luvulla vaikuttamatta tippaakaan teennäiseltä (”Mars tulee pelkäämään viljelijän taitojani!”). Huumori ei ole pakotettua vaan osa hänen syvintä olemustaan. Selviytymiskeino täysin toivottomassa tilanteessa. Damon on rooliin täysi kymppi valinta.
Marsissa elokuva on Damonin yhden miehen show ja se on elokuvan parasta antia. Maassa NASA:ssa ja Marsista kotiin matkaavalla aluksella – jossa Watneyn piti itsekin olla – sen sijaan kuhisee. Henkilöhahmoja ja kovia näyttelijöitä on melkein liikaa listattavaksi. Jessica Chastain, Chiwetel Ejiofor, Jeff Daniels, Kate Mara, Sean Bean, Michael Peña… Yleensä ison henkilökatraan ongelma on, että hahmot jäävät paperinohuiksi. Ei tällä kertaa. Kaikesta jää tunne, että nämä ihmiset ovat oikeasti olemassa, tuntevat toisensa ja pinnan alla on paljon enemmän historiaa, kuin mitä katsoja pienestä ikkunastaan näkee. Ridley Scott johtaa armeijaansa kokeneen kenraalin varmoin ottein.
Punaisella planeetalla
Elokuva näyttää upealta. Se on kuvattu maailman suurimmalla sound stagella sekä aavikolla Jordaniassa. Digitaalina on tehty mahdollisimman vähän ja lavasteet ovat uskomattomat. Nimenomaan visuaalisena ohjaajana Ridley Scott on edelleen maailman parhaita. Lavasteet ovat upeita ja isoja. Kamera liikkuu vapaasti maisemassa, kun kaikki on rakennettu ja olemassa. Isot ilmasta taikka kaukaa maan (Marsin?) tasalta kuvatut otot ovat silmiä hivelevän kauniita.
Lisäksi elokuva on ihan oikea 3D. Ei siis sitä digitaalisesti jälkiprosessoitua huttua, mitä suurin osa 3D-leimalla varustetuista elokuvista on, vaan isolla ja hankalalla tuplakameralla kuvattua oikeaa 3D:tä. Kaikki on kolmiulotteista jokaista yksityiskohtaa myöten, ei vain se, mitä jälkiprosessissa on jaksettu tehdä. Lopputulos on kuin katsoisi ikkunasta ulos. Efekti toimii niin hyvin, että koko 3D:tä ei edes huomaa, koska illuusio murru missään vaiheessa. Mitä nyt välillä haukoin henkeä syvyysvaikutelman takia.
Osat loksahtavat paikalleen
Sanon saman, minkä moni muukin on todennut: The Martian on Ridley Scottin paras elokuva kymmeneen vuoteen. Se yksinkertaisesti toimii. Scottilla on ilmiselvästi ollut hauskaa ohjaajan tuolissa ja irrottelu näkyy. Ohjaajan tekninen osaaminen yhdistyy saumattomasti Drew Goddardin loistavaan käsikirjoitukseen. Roolitus on ensiluokkaista; Matt Damon istuu rooliinsa kuin nenä päähän ja sivuosat on täytetty loistavilla näyttelijöillä, jotka antavat parastaan.
Arvosanoja ei edelleenkään jaeta. Kerron kuitenkin naputelleeni blu-ray -version ennakkotilaukseen kävellessäni ulos teatterista. Päätelkää siitä.
Kommentointi suljettu.