Disneyn ostettua Lucasfilmin Tähtien Sota -sarja jatkuu sekä uusin Episodein, että itsenäisten elokuvien muodossa. Ensimmäinen irrallinen osa täyttää välin Sithin koston ja alkuperäisen Star Warsin välillä. Tällä kertaa paino on sarjan nimen jälkimmäisellä osalla. Rogue One saattaa olla elokuvasarjan paras sitten Imperiumin vastaiskun.
Tämä on sotaa
Rogue Onen juonta on tarpeeton selostaa. Elokuvan aavistuksen hankala asetelma on se, että tarinan päätös on kerrottu jo lähes neljä vuosikymmentä sitten. Joukko kapinallisia varastaa Kuolemantähden piirrustukset ja loppu on kirjaimellisesti historiaa. Elokuva on täysin sen varassa, miten siihen loppuu päästään ja kuka selviää elossa. Aliensin – sen toisen osan – alkuperäistä mainoslausetta lainatakseni ”This time it’s war”. Päähenkilöiden selviämismahdollisuudet ovat samaa luokkaa, kuin Game Of Thronesin hahmoilla. Tai kellään, jota Sean Bean esittää missään elokuvassa. Valomiekkojen, Jedien ja muiden sarjan tunnusmerkkien loistaessa poissaolollaan Rogue One painottaa Star Wars -nimekkeen jälkimmäistä osaa.
Rogue One on scifi/sotaelokuva. Ohjaaja Gareth Edwardsin (Monsters, Godzilla) ohjaustyyli on lähempänä dokumenttia, siinä missä edellisen The Force Awakens ohjannut JJ Abramsin tyylittelee ja ja kumartaa oppi-isilleen maalatessaan draamaa kankaalle. Sekä niitä hiton lens flareja. Tämä näkyy myös Rogue Onen tarinan kuljetuksessa. Katsoja heitetään keskelle tapahtumia enempiä selittelemättä, ja moni asia on pääteltävä asiayhteydestä sen sijaan, että elokuva tarjoilisi jokaisen nyanssin pienellä lusikalla hellästi opastaen. Mikä on pelkästään hyvä asia. Osasyy saattaa olla sekin, että Rogue Onesta kaavailtiin alun perin tv-sarjaa – yli vuosikymmen sitten. Nyt se on tiivistetty elokuvaksi, mikä lienee pakottanut karsimaan pois kaiken, paitsi ytimen.
Rogue Onesta lupailtiin sarjan muita osia tummasävyisempää, ja sitä se todellakin on. Muutos voi olla joillekin kova pala ja mietin myös, miten kenties Jar Jar Binksiä odottaneet reagoivat. Päähenkilökaartin eliniän odote ei ole kummoinen ja alusta alkaen on selvää, että kaikki eivät tule selviämään elossa. Se, minkä Rogue One tekee myös paremmin, kuin The Force Awakens, on painotus. The Force Awakensia vaivasi asioiden merkityksettömyys. Planeetan tuhoaminen sivuutettiin olan kohautuksella ja yhden päähenkilön kuolema ansaitsi vain vähän enemmän. Ohjaaja JJ Abrams vielä kertoo, ettei halunnut jättää yleisöä pysähdyksiin tuossa kohdin vaan nostaa mielialoja paljastamalla Luke Skywalkerin löytyneen. No, ainakin Harrison Ford sai toiveensa vuodelta 1985 toteutumaan.
Rogue One esittelee yleisölle liudan henkilöitä, saa välittämään heistä – ja lähettää heidät suorittamaan itsemurhatehtävää yhdelle Imperiumin tarkimmin varjelluista planeetoista. On selvää, että kaikki eivät tule selviämään elossa. He lähtevät, taistelevat ja kuolevat jonkin itseään suuremman puolesta. Eivätkä he ole geneeristä tykinruokaa, vaan ihan oikeita hahmoja, joista yleisö välittää. Panokset tuntuvat kertaluokkaa todellisemmilta. Tuhoa ja kuolemaa ei trivialisoida tekosyyksi esitellä efektiosaamista.
Itsenäinen osa jatkumon keskellä
Rogue One on erinomainen elokuva. Tekisi mieli sanoa, että paras sitten Imperiumin Vastaiskun, jonka kanssa sillä on eniten yhteistä. Varaan kuitenkin aikaa uusintakatselulle. Uuden sarjan avanneella The Force Awakens (Episodi 7) oli vähän liiankin kiire todistella, että sarja on hyvissä käsissä ja luvassa on perinteitä kunnioittavaa Star Warsia. Kenties sen toisen Star-sarjan saama palaute liian kauas eksymisestä painoi jalassa – puhumattakaan siitä, että moni ei edes halunnut nähdä lisää Tähtien Sota -elokuvia Lucasin ulostettua alkuperäisten päälle esiosa-trilogiallaan. Rogue One ottaa enemmän vapauksia. Kyllä, se viittaa tämän tästä alkuperäisiin elokuviin, mutta ohjaaja Gareth Edwards tekee sen monta kertaa hienovaraisemmin ja paremmalla tyylitajulla, kuin The Force Awakensin ohjannut JJ Abrams. Ainoastaan muutama viittaus on turhan ilmeinen.
Täydellinen Rogue One ei ole. Se venyttää Star Wars nimekettä niin pitkälle, kuin voi kuvitella olevan mahdollista. Väitteiden mukaan ohjaaja Gareth Edwards olisi halunnut mennä vieläkin pidemmälle, mutta Disney painoi jarrua. Elokuvasta puuttuu Voiman valoisan ja pimeän puolen selvä hyvä ja paha -asetelma, mikä on yksi sen parhaista puolista. Tavallaan olisin kuitenkin toivonut Rogue Onen irrottelevan enemmän. Sillä ei ole samassa määrin todisteltavaa, kuin The Force Awakensilla oli, ja ”A Star Wars Story” -lipun alla voisi huoletta etääntyä Episodien linjasta. Sitä vaivaa myös sama ongelma, kuin monia muitakin ison budjetin sarjaan kuuluvia elokuvia: kovista näyttelijöistä ei saada parasta irti. Kenties syynä ovat usein kokemattomat ohjaajat tai tuottajien painostus.
Harmaan ja mustan sävyjä
Pääosan vetävä Felicity Jones hoitaa Jyn Erson fyysisesti rankan roolinsa kunnialla, mutta kapinahenki (johon elokuvan nimikin viittaa) jää lähinnä suunsoitoksi. Diego Lunan agentti Cassian Andorin jäädessä ohueksi. Kapinallisen on tehtävä kaikkensa, mutta mitä kaikkea voidaan edes aatteen vuoksi hyväksyä. Etenkin Cassian Andorilla, ja tavallaan kaikilla muillakin, on jotain hyvitettävää tai ainakin tarve löytää itselleen jokin tarkoitus. Forest Whitakerin kaikkensa antanut sekä taisteluiden liiaksi kovettama vanha soturi Saw Gerrera jää alaviitteeksi. Gerrera on yksi kapinallisista, mutta irtautunut omille teilleen liian äärimmäisten metodiensa vuoksi. Rogue Onessa jäljellä on vain vähän enemmän ihmistä, kuin Darth Vaderissa. Hän on mennyt liian pitkälle, mutta miksi? Valitettavasti moraalin ja oikeutuksen rajojen tutkiminen jää raapaisuksi. Vika ei ole näyttelijöissä, vaan heille kirjoitetuissa rooleissa.
Vastentahtoinen Kuolemantähden pääsuunnittelija Mads Mikkelsen (Hannibal -tv-sarja) hukataan valitettavasti taas täysin. Ben Mendelsohn (Netflixin Bloodline) on puolestaa loistava Impreriumin asetutkimuksesta vastaavana johtajana ja pelastaa paljon. Yksi alkuperäisen Star Warsin näyttelijöistä palaa digitaalihahmona, toista on nuorennettu vastaavin keinoin vuoteen 1977.
Darth Vader (äänenä edelleen James Earl Jones) saa vain minuutteja aikaa, mutta lopun sekuntien mittainen kohtaus on itsessään elokuvalipun arvoinen. Musta hahmo nousee savun keskeltä ja punainen valomiekka syttyy. Taistelu ei ole Episodien 1-3 itsetarkoituksellista akrobatiaa. Tämä on vastustamatonta voimaa, täydellistä tuhoa. Darth Vader ei ole ihminen, vaan kone, luonnonvoima. Darth Vader pyyhkäisee kapinallisjoukon läpi kuin hyökyaalto, joka pyyhkii kaiken tieltään ja samalla pyyhkäisee kerralla pois Hayden Christensenin Anakin Skywalkerin (Episodit 2 ja 3) jättämät muistijäljet. Kerrankin jonkin näyttäminen on aidosti uhkaavampaa, kuin sen näyttämättä jättäminen.
Epätoivosta syntyy toivo
Kokonaisuutena Rogue Onen jalka on edelleen tukevasti kevyt-scifin puolella, mutta tyylillisesti se huomattavasti lähempänä vaikka Pelastakaa Sotamies Ryania tai Furya, kuin oman sarjansa Kloonien Hyökkäystä tai Jedin Paluun loppukohtausta. Se on myös selkeä vastinpari alkuperäiselle Star Warsille, joka muutama vuosi ensi-iltansa jälkeen sai alaotsikon ”Episode IV: A New Hope”. Rogue Onessa toivo on lähinnä epätoivoa, mutta se myös valaa perustukset pienelle valonkajolle. Ehkä uhraukset eivät ole turhia. Temaattisena vastinparina alkuperäisen elokuvan kepeälle seikkailulle se on loistava.
Täytyypä kaivaa alkuperäinen Star Wars hyllystä ja katsoa se tähän perään.
Kommentointi suljettu.