Elokuva-arvio – Hobitti – Smaugin autioittama maa

Vuosihan tätä on odotettu, kieltämättä pelonsekaisin tuntein, sillä ensimmäinen osa jätti jälkeensä pientä hämmennystä ja jännäämistä trilogian onnistumisen suhteen. Onneksi pelkoon ei ollut tarvetta, sillä Hobitti – Smaugin autioittama maa nousi siivilleen antaen katsojalle juuri sitä, mitä teatteriin meni hakemaankin: seikkailua, fantasiaa, upeita maisemia ja lohikäärmeen.

Viime vuonna tuo Hobitin ensimmäinen osa tuli koettua uudessa formaatissa, enkä koskaan innostunut katsomaan sitä tavallisena 3D-versiona selvittääkseni, miltä osin hämmentävän sekava fiilis tuli uudesta kuvataajuudesta ja miltä osin taas itse leffasta. Tämä osa katsottiin perinteisenä kolmiulotteisena versiona, joten en voi nyt vertailla lavasteiden realistisuutta ja muuta, mutta ainakin pääsee keskittymään siihen itse asiaan paremmin. Eli toimivaan elokuvaan.

Hobitti on hassu, eikä ole itsessään yhtä valtava kuin Taru sormusten herrasta, mutta koska elokuvamaailmassa sormustenherrat olivat ensin, on elokuvahobitin pakko tulla isommaksi, reippaammaksi ja messevämmäksi. Peter Jackson otti ja tuuppasi steroideja pikkuiseen hobittiin, ja ensimmäisten kokeilujen jälkeen näyttää löytäneen ihan sopivan annostuksen. Mausteena on tällä kertaa myös hitusen romantiikkaa ja uusia, elokuvaa varten lisättyjä hahmoja. Komeat kääpiötkin tulevat tarpeeseen.

Puristi tulee varmaankin vihaamaan noita elokuvantekijöiden omia lisäyksiä, mutta löytänee tämän osan painotuksista ja varsinkin Gandalfin tarinan syventämisestä myös hyviä asioita, jotka sitovat Tolkienin kaikkia kirjoituksia vielä sujuvammin yhteen. Mutta ei noista lisäyksistä tai tarkemmasta juonesta sen enempää, käykää katsomassa ja muodostakaa omat mielipiteenne.

Smaugin autioittama maa on tosiaan sitä itseään: menevä fantasiatarina, jonka koskiseikkailut, haltioiden ja kääpiöiden kotikonnut sekä karmiva Synkmetsä jättihämähäkkeineen viihdyttävät ja tuovat taas takaisin sen vanhan innon ja ihmetyksen. Näkymät ovat komeita ja animaatiot ovat ensiluokkaisia, ainoastaan (hurjan hienossa) koskenlaskussa pisti silmään parissa kohtaa hieman luonnottoman oloisesti nykineet tynnyrit – mutta toisaalta, en ole koskaan heittänyt ketään tynnyrissä koskeen, joten en tiedä miltä sen kulku oikeasti näyttäisi. Vähän itsellä nyki myös elokuvan päätöstyyli sekä lopputekstit aloittanut poppisbiisi, mutta nuo nyt ovat aika mitättömiä juttuja kokonaisuuteen suhteutettuna.

Se ero näissä Hobiteissa on ollut Sormusten herraan verrattuna, että ne ei-niin-hyvät hahmot miellyttävät eniten. Viime vuonna ihastuin Klonkkuun, tänä vuonna retkahdin Smaugiin, tuohon isoon ja pahaan lohikäärmeeseen. Lohikäärme on sulattavan komeaa katseltavaa ja Benedict Cumberbatch Smaugin äänenä on tosi paha, tai siis hyvä – ja itse Smaugin ja Bilbon tiivistunnelmainen tapaaminen on ehdoton kohokohta, jonka jokaista hetkeä arvostaa suuresti. Myös Stephen Fry on mahtava Järvikaupungin ällöttävänä ja limaisena isopomona.

Toki hyvät tyypitkin ovat hienoja. Bilbo, Gandalf, Thorin ja muut kantavat kortensa kekoon tehden elokuvasta uskottavan, mukaansatempaavan ja myös lämpimän, vaikka tässä osassa ollaankin jo synkemmissä aiheissa hahmojen persoonallisuuksienkin vähän tummetessa. Ei auta kuin odottaa taas vuosi, tällä kertaa odotukset hyvin korkealla loppuhuipennuksen suhteen. On se hobitti vain kova otus.

Traileri:

Lisätiedot, SF Film Finland Oy:
HOBITTI – SMAUGIN AUTIOITTAMA MAA (The Hobbit: The Desolation of Smaug)

Ensi-ilta: 11.12.2013
Pituus: 161min.
Ikäraja: K-12

Ohjaus:
Peter Jackson

Käsikirjoitus:
Fran Walsh, Philippa Boyens, Peter Jackson, Guillermo del Toro

Näyttelijät:
Martin Freeman, Ian McKellen, Richard Armitage

J.R.R. Tolkienin klassikkoteokseen perustuvan elokuvatrilogian toisessa osassa HOBITTI – SMAUGIN AUTIOITTAMA MAA Bilbo Reppulin (Martin Freeman) seikkailut Gandalfin (Ian McKellen), 12 kääpiön ja heidän johtajansa Thorin Tammikilven (Richard Armitage) kanssa jatkuvat seurueen selvittyä odottamattoman matkansa jännittävästä alusta. Retkikunta jatkaa taivaltaan itää kohti ja tapaa matkan varrella mm. nahanvaihtaja Beornin (Mikael Persbrandt) ja lauman jättiläismäisiä hämähäkkejä.

Paettuaan vaarallisten metsähaltioiden kynsistä retkikunta matkaa ensin Järvikaupunkiin ja lopulta Yksinäiselle vuorelle, jossa se joutuu kohtamaan vaaroista kaikkein kauheimman. Lohikäärme Smaug – hirvittävistä olioista hirvittävin – koettelee perinpohjin paitsi matkalaisten rohkeutta myös heidän ystävyytensä rajoja ja saa heidät kyseenalaistamaan koko matkansa järkevyyden.