Suomalainen jazz osoitti taas ylivoimaisen laatunsa, kun Hämeenlinnan Suisto Klubilla päästiin kuuntelemaan basisti Antti Lötjösen kvintettiä uuden levyn julkistamiskeikalla. Jälkikäteen oli myös mahdollista kotona kuunnella konsertin kappaleita niin LP- kuin CD-versiona.
Ja heti suoraan asiaan: tämän parempaa live-keikkaa en ole kuullut Suomessa enkä ulkomailla miesmuistiin, joka tunnetusti on pitkä. En edes Lontoon tai New Yorkin tunnetuissa jazz-pyhätöissä.
Suiston akustiikka on erinomainen, etenkin silloin kun hyvinä vaimentimina toimivia kuuntelijoita – lihavat ova parhaita – on riittävästi, kuten nyt oli laita. Ei ikäviä resonansseja, ei yletöntä kaikua, eikä sähköistä vahvistusta. Paitsi että… tällaisessa tilassa kontrabasisti jää helposti rumpalin ja puhaltimien jalkoihin. Niinpä yhtyeen johtaja olikin turvautunut sähköiseen vahvistukseen. Kontrabassosta oli taiten tehty tuo kuuluisa ”läskibasso”, joka antoi juuri riittävän botnen koko yhtyeelle.
Jo ensimmäinen sävellys, joka kuten muutkin oli Lötjösen käsialaa, kertoi millaisesta modernista jazzista on kyse. Kaikki soittajat ovat tasa-arvoisia, myös basisti ja rumpali. Komppiryhmä ei enää jumpsuta sitä tasaisesti etenevää säestystä, jonka päälle solistit improvisoivat soolojaan. Nyt ollaan tasa-arvoisia. Koulumaailmassahan tämä on johtanut katastrofaaliseen tason laskuun. Niin se johtaisi musiikissakin, elleivät muusikot olisi taidollisesti keskenään samalla tasolla. Nyt oltiin – ja korkealla. Kuuntelija huomaa oitis, että kvintetin jäsenet tuntevat toisensa jo vuosien takaa, kappaleet ovat tuttuja ja lopputulema hypnoottista. Lötjösen kappaleet ovat melodisia ja vaihtelevia niin tempoiltaan kuin dynamiikaltaankin. Tasapaksuus ei pääse kuulijaa puuduttamaan.
Setin ensimmäinen kappale, kolmiosainen Circus/Citadel ottaa luulot pois. Reilut puoli tuntia hurahtaa kuin siivillä. Mitä? Levyllähän se kestää vain vajaat 14 minuuttia. Syykin selviää: Suistolla solistit saavat runsaasti tilaa ja osoittavat kukin vuorollaan olevansa huippu vedossa.
Suistolla solistit saavat runsaasti tilaa ja osoittavat kukin vuorollaan olevansa huippu vedossa.
Muutama sana näistä suomijazzin mestareista. Kaikki vanhat viisaudet eivät pidä paikkaansa. Muinainen näytelmäkirjailija Plautus keksi lentävän lauseen ”Nomen est omen – nimi on enne”. Quintet Eastin rumpalia ei todellakaan tarvitse vetää perässä kuin riippakiveä. Päinvastoi. Joonas Riippa työntää monipuolisella työskentelyllään koko muuta yhtyettä eteenpäin. Mies on aina hereillä. Baritonisaksofonin rutistellessa yhä hurjempia kiemuroita Riippa intoutuu vastaamaan kasvavalla dynamiikalla ja intensiteetillä. Mutta myös kuulokynnystä lähestyvillä raaputuksilla ja suhinoilla on paikkansa patteristin menussa. Jos rumpalilegenda Max Roach sai lisänimen ”professori”, niin Joonas Riippa voisi aivan hyvin käyttä titteliä ”tohtori”.
Yhtyeen torvensoittajista lienee nimekkäin: Verneri Pohjola, tuo cooliakin coolimpi trumpetisti, Pohjolan (siis Skandinavian) ylittämätön jäämies maailman jazztaivaalle. Mutta miten mies on sopeutunut aivan erilaiseen musiikilliseen ympäristöön? Loistavasti. Nyt trumpetisti paljastaa itsestään aivan uusia puolia. Soitto saa paikka paikoin jopa rehevän ronskeja piirteitä: kunnon jammailua!
Baritonisti, altisti, sopraanosaksofonisti ja oboisti Mikko Innanen sai soolotilaa reilusti ja ansaitusti. Ornette Colemanin ihailijana minua herkisti erityisesti Innasen alttosoolot, joissa oli samaa riemukasta irroittelua kuin Ornettella. Hienoja sooloja myös muilla instrumenteilla!
Tenorisaksofonisti Jussi Kannaste on hänkin mies paikallaan. Pääsi näyttämään taitojaan rutistellen hienoja improvisaatioita kerta toisensa jälkeen. Siis huomattavasti enemmän kuin levyllä.
Mitä yhtyeen johtajaan tulee, niin on todettava sävellykset monipuolisiksi ja kontrabasson hallinta suvereeniksi. Tunsi tietysti kappalet kuin omat taskunsa. Sen verran vaikeita stemmoja oli puhaltajille kirjoittanut, että nuotit olivat paikallaan, ja hyvinhän se yhteissoitto sujuikin.
Mikä sitten on ero elävän klubisession ja purkitetun musiikin välillä?
Mikä sitten on ero elävän klubisession ja purkitetun musiikin välillä? Jokainenhan sen tietää. Onnistunutta live-konserttia ei mikään voita. Jazz-yhtyeen kohdalla esimerkiksi rumpalin työskentelyn näkeminen on jo nautinto sinänsä. Levyltä tästä ei saa mitään havaintoa etenkään, jos rumpusetti on huonosti äänitetty. Myös basistin työskentelyä on mielenkiintoista seurata varsinkin soolojen aikana.Visuaalisuus vaikuttaa väkisinkin aina siihen, mitä mieleemme konsertista loppujen lopuksi jää. Uskon muistavani Antti Lötjösen kvintetin Suisto Klubin keikan lopun ikääni. Kuinka monta mennyttä konserttia sinä muistat?
Toive: Kunpa joskus saisimme tämän tasoisen live-keikan hyvin taltioituna kuvan kanssa!
Entä sitten lopulliset pistearviot?
– Suisto Klubin konsertille 5 tähteä ja papukaijamerkki
– CD/LP-levylle 4,5 tähteä
LP vastaan CD
Ilmeisesti viime vuonna tallennettujen raitojen äänenlaatu on erinomainen, ääni ilmava, erottelukyky hyvä ja kaikki instrumentit keskenään hyvässä balanssissa. Nykytyylin mukaisesti stereokuva on hiukan kapea. Kuuntelin CD-levyä kahdella eri soittimella. Niidenkin välillä oli vivahde-ero. Valitsin vertailuun ilmavamman ja skarpimman.
LP-levy osoittatui ääneltään hyvin samanlaiseksi CD:n kanssa. Parempi levysoitin (nyt Linn Axis AudioTechnican rasialla) voisi edelleen kaventaa pienenpieniä eroja. Levy on erittäin tasainen, prässäys moitteeton, ei rahinoita eikä napsuja. Erittäin hyvä.
P.S. Levykansien tiedot ovat minimaaliset. Kokonaiskesto (37:19) ja äänitysajankohdat puuttuvat. Muusikoista ei mitään tietoja. Hienoa grafiikkaa. Mutta ehkä sittenkin: vähemmän on enemmän.
P.P.S. Etsi Antti Lötjösen puumerkki levykannesta. Vinkki: se ei ole East vaan pikemminkin West.
Kommentointi suljettu.