Pirttihirmu – Elämää DIY-miehen kanssa

Pirttihirmu ei ole harrastekriittinen kolumni, vaan naisen ääni ja näkökulma audiovideo-harrastuksen liepeiltä. Pirttihirmu koittaa ymmärtää harrastajan ja ei-harrastajan väliset kitka-alueet, tutkiskelee sisustuksen ja harrastamisen rajapintaa ja kuvailee harrastajaperheen arkea. Alix Antell on rankemman puoleisen harrastajan avopuoliso, joka on löytänyt tasapainon kodissaan.

Elämää DIY-miehen kanssa

Vuosien varrella on tullut roikuttua mukana milloin missäkin aihepiiriin liittyvässä tilanteessa ja olen huomannut, että on monenlaisia harrastajatyyppejä. On kaapelifriikkiä, putkivahvistinidealistia, mahdollisimman hyvää hinta-laatusuhdetta etsivää, pelkkää ulkonäköä hakevaa ja vaikka minkälaista muuta hörhöä. Oma ukkoni on tee-se-itse-sellainen.

Aika pian suhteemme alkuaikoina opin olemaan kauhistelematta laitteissa pyöriviä suuria summia kun sovittiin, että käytössä on budjetti joka vastaa suurinpiirtein omaa harrastusbudjettiani. Reilu peli. Näinpä selvästi, paljonko itsekin upotan rahaa harrastuksiini. Mutta enpä osannut heti aavistaa, kuinka paljon sahajauhoa suhteemme tulisi sisältämään.

Alati kasvava pölykerros

Noin vuoden yhteiselon jälkeen mies ei enää pystynyt pidättelemään intojaan, vaan tullessani töistä kotiin eräänä päivänä oli olohuone tasaisen sahajauhopölyn peittämä. Kun vastassa oli sotkun lisäksi onnea säteilevä mies, hymy korvasta korvaan, en voinut kuin ottaa lasin viiniä ja istahtaa pölyn sekaan ihmettelemään mitä oli tulevan. Sieltä sitten sukiutui ihka oikea lastulevylaatikko vinkkeliin sahattuine levyineen ja repsottavine liitoksineen.

Mutta umpityytyväisen miehen säteilevä olemus kertoi, että näin asian kuuluikin olla. Päättelin, että tämä on sellainen osa miestä, mikä on hyväksyttävä ominaisuutena eikä vikana. Mutta sotku kyllä sai tämän pienen lepsuilijankin kurtistamaan otsaa.

Tällaisia sahajauhoräjähdystilanteita tuli vuosein varrella vaiheittain, välillä ei yhtään puoleen vuoteen, välillä pistosaha surisi niin usein, että en enää pysynyt kelkalla siitä, mitä nyt rakennettiinkaan. Välillä elementit vaihtoivat koteloa nopeammin kuin vinyyliharrastaja kerkeää nyrpistämään mp3-soittimelle, jakosuodinten yli sai hypätä eteisessä ja tyhjille koteloille koitettiin keksiä uusiokäyttöä jopa tuttavien kissojen piilopaikkoina.

Ilolla totesin, että hyvä on, että mies kuluttaa rahansa johonkin, jos ei kannattavaan toimintaan, niin ainakaan ei yhtä turhaan kuin baarissa notkumiseen. Eikä koskaan ole tarvinnut ”keskustella” kummankaan rahankäytöstä. Mutta se pöly, joka tuli vastaan kirjojenkin välissä, alkoi kyllä mietityttämään.

Välillä keskusteltiin siivoustekniikoista. Mies kun oli sitä mieltä, että imurin letkulla ilman suulaketta nopeasti lattian suuntaan heilauttamalla on asia hoidettu. Itse astmaatikkona en ollut samaa mieltä, enkä nähnyt sitä minun tehtäväksi siivota joka kerta kun mies hurvittelee. Mutta laiska ihminen kun olen, kärvistelin vain. Ja aina välillä pistosahan ja ruuvien kohteena oli jokin minun harrastukseni, joten kovinkaan suurta varaa valittamiseen ei ollut.

Ihan pihalla

Vuosien jälkeen mies alkoi hiljalleen huomaamaan, että olohuoneessa sahaaminen oli vähemmän toivottu taiteenlaji. Ja huomaavaisena ihmisenä hän yllätti minut eräänä päivänä iloisesti – sahaamalla ulkotiloissa, rivaripihassamme. Tämä oli aikamoinen parannus aikaisempaan ja kun mies huomasi helpotukseni ja oman siivoustyönsä vähentymisen niin tämä oli lisääntyvä trendi. En viitsinyt motkottaa sahajauhopölyyn kuorrutetuista salaateista ja tomaateista, joita koitin pihassa kasvattaa, pienempi paha se kuitenkin oli. Kesäsateet sentään pesivät salaatin ahkerammin kuin kukaan sisätiloissa oli saanut hienoa sahajauhopölyä siivottua.

Kuitenkin viime syksynä päätin edistää kaikkien osapuolten mukavuustasoa. Mieheltä osa työn ilosta haihtui selvästi siihen, että piti varoa tekemisiään tai siivota jälkiään ja minun mielipiteeni lienee jo selvä.

Keksin, että mökillämme vailla varsinaista toimea ja tarkoitusta oleva ikivanha aitta voisi roinan tyhjennyksellä ja huolellisella siivouksella muuttua miehen ikiomaksi verstaaksi. Kun isäni kertoi, että aitta alunperin on ollut kylän nikkarin verstas, niin päätin, että mies saa siitä oman ”miesluolansa”.

Kun DIY-miehellä oli syntymäpäivä, yllätin hänet kunnon työpenkillä, mallia ”tuttu peruskoulusta”, ja lupauksella, että en sekaannu verstaan ulkoasuun. Heti seuraavana keväänä alkoi uuttera siivoaminen, seinien kunnostaminen ja varusteiden laitteleminen. Aikojemme ensimmäisestä sahauskerrasta tuttu onnen hohde kasvoillaan mies hävisi verstaalle lähes joka kesäaamuna ja onnellinen pauke ja surina kantautui yli peltojen joskus iltamyöhään asti.

Onni on oma sahajauhokolo. Ainakin DIY-miehelle.