Porvoolainen Erik Lindroth on muusikko ja studioammattilainen, mutta se ei estä häntä ymmärtämästä hyvän äänentoiston päälle. Vanhan puutalon olohuoneessa eli kotitarkkaamossa moderni audioteknologia ja perinteinen hifi sulautuvat luontevaksi laitekokonaisuudeksi, jonka parissa onnistuvat niin työsessiot kuin fiilistelykin.
”Kitarasta se mulla kaikki lähtee”, painottaa Erik Lindroth kun astumme hänen pyhimpäänsä, tietokonepohjaisen äänenkäsittelylaitteiston ympärille ryhmittyneen kattauksen äärelle. Ja siellähän ne seinällä: kitaroiden kavalkadi. Mukana myös se turkoosi kaunokainen, Paul Reed Smith EG-1, jonka kanssa Erik poseeraa bändinsä Zel Quartetin debyyttialbumin kannessa. Ja vartavasten tämän tarinan yhteyteen napatussa potretista.
Vaan jos on kitaroita joka lähtöön, niin löytyypä levyltä viittauksia soittimen hallinnan ikoneihinkin, joskin Lindroth painottaa, että biisien lopulliset nimet ja kansitekstit syntyivät vasta sessioiden jälkeen. Sitä paitsi, Erikiä innoittaneet instrumentalistit kattavat aika mittavan skaalan sekä tyylillisesti että ajallisesti. Rockin puolelta maininnan saavat ehdoton suosikki Jimmy Page ja Jeff Beck, jazzin suunnalta niin John McLaughlin, Wes Montgomery, varhainen George Benson kuin Al DiMeolakin. Sinänsä hauska juttu, että Erikiä noin tuplasti iäkkäämpi vierailija saattaisi esittää suosikkikitaristeja tiukatessa liki saman listan, mikä tosin selittyy osin sillä, että Erik on tehnyt jossain vaiheessa löytöjä isänsä levyhyllystä. Isä se taisi johdatella poikansa hifinkin pariin aikoinaan ja kiinnostus aiheeseen on edelleen molemminpuolista.
Erikin bändin levy on julkaistu hänen oman yhtiönsä Custom Music Recordsin, CMR:n kautta. Sama lafka lienee asialla taas, kun kvartetti palaa studioon toisen kerran, työstämään hieman erilaista juttua.
”Jimmy Page meets Tom Waits”, heittää Lindroth lonkalta, kun häneltä utelee tulevan tuotteen tyylisuuntia. Waits? Ja mistähän sellainen kähisijä sitten löytyy, näiltä leveysasteilta? Erik myhäilee ja paljastaa, ettei tarvitse kovinkaan kaukaa hakea. OK, selväksi tuli. Kunnon satsi huonoa elämää pohjaksi ja mikin ääreen örisemään…
Zel Quartetin opus 1 nimeltään Erik XI on säveltäjä/sovittaja/kitaristi/tuottajansa mukaan toteutettu ilman kompressointia, mikä ei ole kovinkaan yleistä nykyään. Aivan kevyttä limitointia rummuissa sentään suoritettiin, varmuuden vuoksi. Siitäkin huolimatta, että Erik suhtautuu kompuroihin hyvin varauksellisesti, hän myöntää, että konemusassa niiden käyttö on aivan OK.
Kuninkaallisella otsikolla varustetun levyn sessiot hoidettiin paikallisessa studiossa lyttäämisen minimoimisen ohessa muutenkin live-tyyppisesti, muutaman päivän ja yön periodin raameissa, mikä kuuluu soundien ja miksei musisoinninkin elämänmakuisuudessa. Kitaroissa on särmää, bassossa rouheutta ja Hammondeissa höyryä. Rumpusettikin soundaa harvinaisen vähän palapeliltä.
ZQ:n 0pus 2 karttanee sekin hillittömimmän hieronnan kirot, sillä Lindroth tuskin kääntää kurssiaan kohti hajuttomuutta & mauttomuutta kun on luomun makuun päässyt.
Molempiko parempiko?
Mäkki vai levysoitin? Tiedosto vai vinyyli? Putket vai puolijohteet? USA vai UK? Perinteinen kaiutinteknologia vai hitech? Erikin kotipesän laitearsenaali suorastaan yllyttää vertailevaan kuunteluun. Isältä saatu suoravetoinen Pioneerin PL-3F automaattilevari ”ihan Shuren perusrasialla” saa ottaa mittaa häviöttömästi pakatuista tiedostoista, McIntoshin MA-2275 –putki-integroitu haastaa Classen CP-35/CA-101 -etus/pääteparin, JBL:n 4312e –kaiuttimet laittavat B&W:n 802D:t tiukille jne. jne.
Mutta missä ovat Genelecit, AudioVideon lemmikit ja kansainväliseksi industry standardiksi muodostuneet tarkkailukaiuttimet, jollaiset PITÄÄ olla kaikkialla siellä, missä musiikki ja tekniikkaa kohtaavat ammattimaisissa merkeissä. Kiitos kysymästä, 8050–pari joutui poistumaan B & W: alta. No, ovensuussa odottavat vielä 1022:t, ne barbapapat, ostohalukkaita… Niiden vieressä nököttävät JBL 4311B:t eivät kuulemma lähde mihinkään. Ne on levarin tapaan isältä saatu ja siksikin tunneasia. Sitä paitsi, ne hoitelevat tarvittaessa surround-toistinten tonttia.
Vieraan valinnat
Kuuntelusessiot akustiikaltaan sopusuhtaisen maltillisesti dempatussa tilassa aloitetaan vierailijan repustaan kaivamilla levyillä. John McLaughlinin uusin Boston Record –livepäästö lautaselle, soundi cd-pyörittimenä toimivasta soittimesta maineikkaan puolalaisamerikkalaisen Mytek- muuntimen läpi ja hanat, jos ei nyt ihan kaakkoon, mutta koilliseen ainakin. Kasinollakakkoset, Classe-parin ajamina, kaivautuvat syvälle kitaristin combon keitokseen. Rumpali Ranjit Barotin pieksentä ja basisti Etienne M’Bappen kuusikielisen murina välittyvät veitsenterävin viilloin, mutta puhtaasti ja riipimättä. Vaihto McIntosh/JBL –settiin niistää soundista aimo annoksen elämää ja bassoon ilmaantuu pientä lodjua, vaikka 12 tuumaiset refleksikotelossa saavatkin tukea kahdesta pienestä B&W (sic!) subbarista.
Haastattelijan happotesti, Rick Peckhamin Left End tuottaa vastaavat tulokset. Putket & perinnekaiuttimet pyöristävät Jim Blackin kannujen atakkia ja Peckhamin Telecasterin rosoa, vaikka toisaalta, soundissa on myös tiettyä outoa lumoa, mitä trankut ja edistyksellinen elementtiteknologia tuntuvat väistelevän.
Tässä vaiheessa Lindroth muistuttaa, että vaaka-asentoon tällätyt JBL:t ovat elementtisijoittelunsa ansiosta erittäin suuntaavat yläpäästään ja näinhän se onkin. Kuuloelimien sijoittaminen tarkemmin spottiin muuttaa balancen vähemmän muhevaksi.
Talon tavaraa
Siirrymme Erikin oman demomatskun pariin pyöräyttämällä ilmoille ripauksen Sadetta. Sade Adun sielukas laulanta soundaa varsin hyvältä putkien ja JBL:n valottamana, tietokoneen kovolta kopaistuna. Lindroth myöntää, että mukavuussyistä musiikista tulee nykyisin nautittua enimmäkseen koneelta. Ja mikäs siinä, lukuisten 12AX7:en ja 4 x KT88 -putkiston voimalla operoiva McIntosh ajelee JBL:liä ihan mukavalla drivellä pakattuina bitteinäkin. Sadekin ropisee varsin luontevasti perinnekaluston paimentamana. Toki timanttidiskantein ja eksoottisin kevlar-keskiäänisin silattu B&W kaivautuu syvemmälle äänitteen olemukseen, mutta kauas ei jää kilpakumppanikaan.
Jeff Beckin Emotion & Commotion –levyltä löytyvän hienon I Put A Spell On You –klassikon singotessa ilmoille, huomio kiinnittyy kitaran ja sielukkaan vokalistin ohessa snare-soundiin, jonka ominaispiirteet 802D nostaa selkeämmin esiin kuin JBL, joka puolestaan loistaa Joss Stonen lauluäänen tulkkina.
Hifipiireissä vähän paitsioon jäänyt, mutta pro-osastolla mainetta ja kunniaa niittänyt, tarvittaessa DSD:täkin syövä Mytek Dac 192 ei taida olla ihan turha kapine sillä vaikuttaa siltä, että soundin laadukkuus ei jää ainakaan siitä kiinni. Toisaalta, kun kytketään levysoitin mukaan peliin ja otetaan 2275:n sisäänleivottu riaa messiin, ei löydy valittamista senkään suhteen. Otamme tyypit kitaristi Herb Ellisin vinyylistä ja sen tiedostoversiosta. Vinyyliltä puuttuvat helähtävimmät peltien iskut, mutta ei ole erityisen vaikeaa syyttää moisesta himmailusta vaatimatonta äänirasiaa.
John Coltrane on ehdoton jazzsuosikkini.
”John Coltrane on ehdoton jazzsuosikkini”, tunnustaa Erik kaivaessaan kovolta Love Supremea kuunneltavaksi. Ja onhan se, klassikkojen klassikko ja myöhäisempien aikojen fonistien johtotähti tästä ikuisuuteen. Ja nyt pääsee McIntosh/JBL-duo näyttämään todellisen kyntensä. Kautta McCoy Tynerin pianon, Jimmy Garrisonin basson ja Elvin Jonesin rumpusetin, nyt kulkee ja nimenomaan perinnemetodein pyöräytettynä. Ei ole vaikea ymmärtää Erikin sympatioita putkia ja amerikansoundia kohtaan. Sinänsä ”tarkempi” Classe/B&W –klangi paljastaa toki äänitysajankohdan ja käytettyjen mikkien ominaispiirteet selkeämmin, mutta kyllä USA nyt pesee Kanada/UK:n 6-0. Ei ole vaikea aistia, että äänite on aikoinaan työstetty kuosiin JBL-tyyppisin monitorein.
Ja toisin päin: The Beatles –yhtyeen katalogin remasterointi on tapahtunut Abbey Road –studioiden kasinollakakkosilla, joilla sen tuloksia Erikin setissä tutkaillessa on helppo vakuuttua siitä, että näin sen on tarkoitettukin soivan. Taxman ainakin toimii uskottavasti, äkkivääriä panorointejaan myöten.
Live-volaa ja äänikuvaa
Niinpä, hyvältä kuulostaa hifi professionaalissakin viitekehyksessä. On toki huomioitava, että 35 kiloa Porvooseen majoittunutta amerikkalaista Mc-perinneputkiteknologiaa kantaa viisinumeroista hintalappua, kuin myös samaan osoitteeseen roudattu brittiläinen B&W-kaiutineksotiikka. Ja toden totta, Erikin systeemin kaapelointikin edustaa studioiden paukkulankapolitiikasta poiketen Taralabs–tasoa. Eli äänenlaatuasioihin on satsattu ja rima nostettu näinkin hifikorkeuksiin.
Samoissa korkeuksissa liikkuvat myös Lindrothin suosimat äänenpaineet, mutta ymmärrettävistä syistä.
”Äänessä täytyy olla luonnollista avoimuutta ja hyvä dynamiikka. Kun olen pienestä asti
soittanut bändeissä niin olen tottunut, että musa soi livevoimakkuuksilla. Tämä on
johtanut siihen, että kuuntelen, miksaan ja masteroin aika lujilla voimakkuuksilla, jotta
pääsen oikeaan tai pikemminkin luonnolliseen ”tunnelmaan”. Kaiuttimen ja päätteen
on kyettävä soimaan korrektisti niin hiljaa kuin lujaakin ja jotta basarin ja bassokitaran
botnet ja harmoniset kerrostumat tulevat esiin niin kuin oikeastikin, on dynamiikkaa oltava”, valottaa Erik preferenssejään ja liputtaa myös äänikuvan puolesta. Hänen mielestään ei riitä, että soundi soi hyvin kaiutinlinjasta seinää kohti.
”Kun sointi alkaa kuuntelijan nenänvarresta ja jatkuu läpi edessä olevan seinän, ollaan optimitilanteessa.”, mies naurahtaa.
”Toki leveyssuuntaisen informaationkin pitää välittyä skarpisti miksatessa, muusikkoja äänikuvaan sijoittaessa”, Lindroth lisää ja jakaa tässäkin suhteessa kehuja 802 Diamond –parille, joka hänen miestään kykenee työkalumaiseen tarkkuuteen, vaikka ”hyvin” soikin. Toisaalta:
”Soundia en oikeastaan etsi laitteista, en teknikkona enkä hifistinä, sillä jos äänitys on paska niin sen kuluu soidakin paskasti, eli asioita pyöristelevät tsydemit ei ole mun juttu”, Erik painottaa ja lisää, että hänen laitteistollaan kaiken materiaalin, niin jazzin, bluesin, rockin, hevin, hiphopin, konemusan kuin klasarinkin pitää toimia omilla ehdoillaan, analyyttisesti mutta rasittamattomasti.
Ja riittävällä äänenpaineella?
”Nimenomaan”.
Kuvat: Jan Lindroth / JL-Kuvastudio ja Samu Saurama
Kommentointi suljettu.