Moon 220i -stereovahvistin ja 260D -CD-soitin ja DA-muunnin testissä

Neo-sarjan mallisto on Moonin edullisin ja kuten isolle valmistajalle kuuluu, siinäkin on malleja vaikka kuinka paljon. Kohtalaisesta hintalapusta huolimatta ulkonäköön on selvästi panostettu kunnolla. Muotokieli ei ole karua, yksityiskohdat ovat mietittyjä ja viimeistely on nappien tuntumaa myöten kunnossa. Tuntuma ei ole sellainen vanhan laboratoriolaitteen mekaaninen klonks-klanks vaan modernin herkkäliikkeisen hitech-esineen tarkka ja täsmällinen, mutta kevyt. Nämä kun eivät ole 1970-luvun saksalaisesta kauhuelokuvasta.

Moon 220i -stereovahvistin saattaa aiheuttaa esitettä lukiessa kauhua, hämmennystä ja halveksuntaakin. Kallis transistorivahvistin ja 40 wattia per kanava. No, kuuntelu kertoo, mihin niistä wateista on. Valmistaja tietysti sanoo, että vahvistin toistaa musiikin paremmin kuin mikään muu saman luokan stereointegroitu. Niin sanovat tietysti kaikki muutkin valmistajat.

CD:ssä runsaasti digiottoja mukaanlukien USB eli se toimii moderninkin järjestelmän keskuksena. Moon taitaa puhuakin näistä DA-muuntimina, joissa saa CD-transportin mukana. Antopuoli on järeä sisältäen balansoidut annot XLR-liittimillä ja digiannon sekä normaalissa S/PDIF-formaatissa että myös AES/EBU-versiona.

Vahvistimen etulevyssä on myös MP-nimetty miniplugi-otto kannettavalle soittimelle ja kuulokeanto.

Vaihtuivatko Hypexit ollenkaan pois?

Se esitteessä sanottu pieni 40 watin antoteho unohtuu viimeistään kun 220i:n kytkee kaiuttimiin ja antaa musiikin ruveta valumaan. Hyvin puhdas, hyvin läpikuultava, hyvin helposti kuunneltava. Jos joku sanoo, että kaikki transistorivahvistimet kuulostavat juuri siltä, transistorivahvistimelta, niin mars ottamaan näistä tyypit.

Moon 220i muistuttaa esimerkillisen hienosti siitä, että hyvä vahvistin kuulostaa hyvältä. Ei putkivahvistimelta, ei transistorivahvistimelta, ei aalta eikä deeltä, vain hyvältä. Kyllä, usein putkivahvistin soi käsinkosketeltavammin ja läpikuultavammin kuin keskiverto transistoripeli. Mutta ei aina. Ja usein transistorivahvistin soi bassoiltaan tarkemmin ja kontrolloidummin kuin putkipeli, ja tehoa eli dynamiikkavaraa on runsaasti enemmän. Mutta ei aina.

220i poimii poikkeuksellisen onnistuneesti parhaita piirteitä kunkin eri vahvistintyypin ydinosaamisalueelta ja yhdistää ne saumattomaksi kokonaisuudeksi.

Bassopään auktoriteetti on ehkä ainoa kohta, jossa 220i kohtalaisen selkeäsi paljastaa olevansa järjellisen hintainen stereovahvistin. 220i:n bassotoistoa kuvaa parhaiten ehkä termi huomaamaton. Alakerta ei jyrää päälle kuin ovenkarmit kaulassa sisään tuleva vihainen portsari. Vahvistimen bassotoistoon ei vain juuri osaa kiinnittää huomiota koska soinnin yleinen kauneus, miellyttävyys ja helppous pitävät leuan alhaalla ja paitaan lorisevan kuolatahran alati suurenevana.

”Miellyttävän avoin, rytmisesti
todella hyvällä groovella
kulkeva ja kuitenkin tasapainoinen.”

Se, miksi minun on normaalia vaikeampaa poimia ääntä kuvaavia adjektiiveja johtuu paljolti siitä, että Moon 220i kuulostaa hyvin paljon samalta kuin oma MM-Audion MiniPre-etusesta ja MaxiMono-päätteistä koostuva vertailulaitteistoni. Eroja on aina helppoa kuvata, mutta miten kuvailla samanlaisuutta. AudioVideo.fi:tä enemmän lukeneet tietävät, että arvostan Hypexin tekemiä MM-Audioita erittäin paljon.

Kuulokeanto kuulostaa sekin hämmentävän hyvältä AKG K 601 -luureilla. Soundi on miellyttävän avoin, rytmisesti todella hyvällä groovella kulkeva ja kuitenkin tasapainoinen. Erillinen kuulokevahvistin on tarpeen ainoastaan, jos laitetelineellä on tyhjä kolo, joka vaatii välttämättä täyttämisen. Äänenlaadullisia perusteita kuulokevahvistimelle ei 220i:n kanssa ole.

Lisää hämmennystä

Moon 260D saattaa tyyppimerkintänsä perusteella kuulostaa vanhalta laadukkaalta Mercedekseltä. Vaikka tämä DA-muunnin ja CD-soitin ei raksutakaan kuin menneen ajan diesel, siinä on tietty yhteys jo meidät jättäneeseen aikakauteen. 260D nimittäin muistuttaa tietyssä mielessä levysoittimista.

Moonin soitin on vain aavistuksen suoraviivaisempi kuin lähinnä hyvältä levysoittimelta kuulostava Logitech Transporter -verkkosoittimeni. Toisin sanoen samalla tavalla ei-digitaalinen ja ei-keinotekoinen kuin 220i-vahvistin. Soundi ei ole kliinisen kontrolloitua, erityisen erottelevaa tai alleviivatun avointa. Enemmänkin musiikki vain soi ja ääni on samankaltaisen helppo, levollinen ja vaivaton kuin hyvässä vinyylisoittimessa. Toki taajuusalueen ääripäiden selkeydestä ja kontrollista kuulee, että kyse on CD-soittimesta eikä älppäristä, mutta ne eivät vedä huomiota itseensä.

Stereokuvan yksityiskohdat eivät kiinnitä huomiota vaan musiikki vain soi. Ja soi yhtä hyvin monesta muustakin digitaalisignaalia tarjoavasta lähteestä koska 260D:ssä on neljä digitaaliottoa. Jos musiikkisi soi läppäriltä on käsissäsi lähes koko maailman musiikkivaranto, ja USB:lla saat sen kiinni 260D:n hyvään DA-muuntimeen. Kaksi koaksiaalista ja yksi optinen digiotto mahdollistavat lisäksi monen muun ohjelmalähteen hyödyntämisen.

Yllättävä lopputulos

Olen kuullut monenlaisia kapistuksia. Eri hintaluokista ja eri tyyleistä. Moon oli minulle uusi tuttavuus, en ole aikaisemmin saanut aikaiseksi ottaa niitä tutkittavaksi. Suuri virhe. 220i ja 260D ovat nimittäin ehdottomasti miellyttävimpiä stereolaitteiston osasia, joita on vastaan tullut.

Totta, on järjettömän hintaisia laitteistoja, jotka vievät vielä paljon pidemmälle tunteiden matkaan musiikin voimalla. Harva meistä vain voi valita, käykö ostamassa uuden Aston Martinin vai uudet stereot samalla hinnalla. Vielä harvempi hakee asiaa sen enempää miettimättä molemmat.

Normaalin kuolevaisen hintaluokassa Moonit ovat erinomainen vaihtoehto ja saavat vilpittömän suositukseni niin äänenlaadun kuin tyyliseikkojenkin puolesta. Voi toki olla, että kaipaat soundilta jotain muuta kuin mitä tämä parivaljakko tarjoaa. Mutta mikäli et edes kuuntele niitä ennen päätöstäsi niin olet suoraan sanottuna hölmö.