Bowers & Wilkins kuuluu maailman vahvimpiin kaiutinbrändeihin. Firmalla on vahva visio siihen, miltä hyvä kaiutin kuulostaa. Se ei ole aivan sama visio kuin esimerkiksi joillain kotimaisilla valmistajilla ja tämä tietysti herättää ihmetyksen, onko joku oikeassa ja joku toinen väärässä?
Kummallinen kysymys. Ihan kuin kysyisi, onko tosi hyvä kalakeitto ainoa oikea ruoka. Lihansyöjä haluaa ruokaa rasvaa tirisevänä grillistä ja vegaani ei kannata edes kalan laittamista suuhun. Kai me nyt hyvänen aika saamme pitää erilaisista asioista.
B&W:n 600-sarja on ollut tuotannossa vuodesta 1995 ja uudistunut aika ajoin. 600 S2 eli 600-sarjan tuorein painos tarjoaa laajan valikoiman kaiuttimia. Kaksi jalustamallia, kaksi lattiamallia, subbareita, keskikanavan kaiuttimia ja myös surroundkanavia varten tehdyn mallin.
Keskikanavan kaiuttimista sen verran, että puristiset hifistit eivät ole suuria vaakamallisten keskikanavan kaiuttimien ystäviä, mutta kolmitierakenteinen HTM61 on akustisestiselta rakenteeltaan erittäin terve ja nappivalinta isoimman 683S2-lattiakaiutinparin väliin.
Jalustamalleille suunniteltu jalusta sopii kummallekin, on järkihintainen ja koska tolppa on mahdollista täyttää esimerkiksi hiekalla on se erittäin tukeva. Blingiä ei ole vaan olemuksessa on keskitytty toimivuuteen, klassinen hifijalka siis.
Subwooferit ovat itse asiassa muuten samoja kuin edellisessä 600-sarjassa, mutta värivaihtoehdot ovat uusien pääkaiuttimien värien kanssa tietysti identtisiä. Subbarimalliston keskimmäinen ASW610 on jo testattukin.
Miksi se röpelöinen refleksiputki?
Äkkiseltään kaikki kaiuttimet näyttävät ihan tavallisilta, poislukien ehkä 683 S2, jossa keskiäänielementti on merkille tyypillinen lähes ulkoripustukseton. Lähempää tirkistellessä näkee yhden merkille ominaisen piirteen, refleksiputken suuren röpelöpintaisen pyöristyksen. Röpelöt ovat juuri sellaisia kuin golfpallossa, mutta ei kai tätä ole tarkoitus mailalla mäiskiä?
Ratkaisusta on moneen kertaan sanottu, hifialan lehdistössäkin, että sen tarkoitus on vähentää turbulenssia. Tavallaan näin ja tavallaan ei. Tarkoitus on välttää refleksiputkessa muodostuvan ilmapatsaan muuttumista turbulenttiseksi putken suulla, kyllä. Ratkaisu tähän on vain tuottaa pieni turbulenttinen ilmakerros aivan putken suulle, se toimii tavallaan kuin suuri määrä kuulalaakereita ja mahdollistaa varsinaisen refleksitoiminnon ilmapatsaan liikkumisen mahdollisimman puhtaasti. Valmistaja sanoo, että rakenne mahdollistaa kuusi desibeliä enemmän puhdasta ääntä refleksiputkesta kuin pelkällä suoralla putkella saataisiin.
Sivumennen sanoen tämän takia suurissa laivoissakin on keulabulbi, se suuri pallukka siellä edessä vesirajassa. Se muodostaa turbulenttisen virtauksen laivan kylkiin ja tulos on pienempi virtausvastus kuin laminaarisella virtauksella olisi. Asialla on raju merkitys polttoaineen kulutukseen kun vesilinjaa voi olla satoja metrejä.
Diskantin vaimennus
Paljaalle silmälle näkymätön ratkaisu on myös diskantin rakenne. Geelirengas erottaa diskantin mekaanisesti kaiutinkotelosta jottei mikään kotelovärähtely pääsisi sotkemaan diskantin toimintaa. Silti, vielä isompi asia on Nautilus-putki säteilevän kalotin takana, se minimoi takaheijastuksen ja sisäiset resonanssit aivan samalla tavalla kuin riittävän paksu vaimennusainekerros normaalissa kotelossa.
Kuinka suuri ero tällä normaaliin diskanttiin? Mahdotonta sanoa, eron voisi selvittää vain tekemällä mittaukset B&W:n 600S2-sarjan diskantista, sen jälkeen purkamalla se osiin, rakentamalla uusi eri muotoinen takakammio ja tekemällä uudet mittaukset. Oleellisempaa on, että asiaan on tosiaan paneuduttu ja toisaalta tietysti se, että lopputulos kuulostaa hyvältä.
Huoneen vaikutus on suuri
Tein kuuntelut Helsingissä Sound And Cineman leffahuoneessa. Samassa, jossa tein B&W:n järeämmistä leffakaiuttimista aikaisemmin juttua. Oheiselektroniikkana Sonos Connect, jolta signaali siirrettiin digitaalisesti Rotel RA-12 -stereovahvistimen DA-muuntimelle.
Sonosta ohjasin mukavasti puhelimen sovelluksella ja itse laitteisto oli perinteistä järeää hifiä. On hyvä muistaa, etteivät modernit musiikkiväylät syrjäytä perinteisiä hifilaitteistoja.
Ensin sopivan paikan etsiminen kaiuttimille ja sitten vuoronperään pienimmästä suurimpaan mallit tutuilla kappaleilla tuolle kohdalle muiden toimiessa sen aikaa sivuseinillä diffuusoreina.
Huone on muuten varsin toimiva, mutta vuotaa bassoja ulos huomattavan paljon. Tämä tarkoittaa, että normaalikodissa bassopäähän, etenkin sinne alabassoille, tulee selvästi enemmän ruutia, mitä testitila tarjoaa.
Ensin pienin 686 S2
Musiikki soimaan, Herbie Hancockin tuttu Doin’ It ensin malliston pienimmällä 686 S2 -jalustakaiuttimella. Miten pitkälle riittävät 500 euroa parilta maksavan pikkukaiuttimen rahkeet kun kuuntelijaa on pilattu ja lellitty ties kuinka hienoilla vermeillä?
Pitkälle, todella pitkälle. Soundissa on tiettyä tuttua B&W-henkeä ja jos siitä yhtään pitää niin kompaktit jalustakaiuttimet vievät kovaa. Bassopää on ylemmiltä osiltaan hieman tuhti vaikka purnukat ovat kaukana seinistä. Se ei vain menoa jarruta, vauhtia piisaa vaikka sykkeen terävin kärki onkin muokattu aavistuksen leppoisaksi. Toisaalta minkäänlaista kuivakkuutta ei sitten ole vaikka äänite olisi hieman vaatimattomampi.
Katie Melua piirtyy hyvin hyvin ilmavasti ja pintaan miksatut ässät soivat hyvinkin siististi ja kauniisti. Pinnassahan ne toki ovat, mutta eivät sinkoa korviin ilkeillen tai sähisten, vain suun liikkeet hyvin tarkasti ilmaan hahmottaen.
Vielä pätkä tuttua George Bensonin So What -kappaletta. Jos bassopää ylettyisi alemmas, voisin hyvin kuvitella kuuntelevani todella paljon kalliimpaa järjestelmää. Kaikki toimii tasapainoisesti, läpikuultavasti ja miellyttävästi. Diskantti helkkyy kirkkaana, mutta ei erillisenä tai pisteliäänä. Keskialue on hyvin puhdas ja bassopäässä on mukavasti lämpöä vaikka kaiutin on tosiaan pieni.
Stereokuva ei tietenkään ole mikään teräväpiirtotapaus koska kuuntelen pientä kaiutinta useamman metrin päästä. Solisistit kuitenkin loksahtavat keskelle ja ilmavuus tekee soundista miellyttävän helpon kuunnella. Hillittömän hyvä pikkukaiutin, joka paljastuu pikkukaiuttimeksi vain bassopään ulottuvuudellaan. Musiikille ulottuvuus on hyvä, mutta ei tietenkään pohjamutia vavauttava.
Suurempi jalustamalli 685 S2
Pykälää suurempi jalustamalli tilalle. Onko diskantin ja isomman bassokeskiäänisen sovitus yhtä saumaton kuin pikkumallissa? Bassopäätä on varmasti enemmän, tekeekö se soundista raskassoutuisen ja paksun?
685 S2 on rennompi ja rauhallisempi. Rytmi toistuu George Bensonilla selkeästi, mutta ihan kuin tahti olisi muuttunut aavistuksen iisimmäksi. Ei sinkoilla, ei hosuta, tehdään kaikessa rauhassa niin tulee kerralla hyvä.
”Basso kourii selvästi syvemmälle ja
uskottavammin kuin pikkumallilla.”
Se keskialueen integroituvuus? Ihan yhtä hyvä kuin pikkuveljessä. Diskantti ei kilku irrallisena ja yleinen tasapainoisuus on oikein hyvä. Herkkyys on muuten pikkuveljeä pari desibeliä suurempi eli 686:n kanssa tarvittaisiin lähes tuplasti tehoa, jotta saadaan sama äänenpaine kuin 685:lla.
Basso kourii selvästi syvemmälle ja uskottavammin kuin pikkumallilla. Ulottuvuutta on lisää, mutta ei yhtään paksuutta. Jopa ehkä niin, että malliston pienin paikkaa yläbasson täyteläisyydellä sitä, mitä ulottuvuudessa ei ole tarjolla. 685:n bassopäässä on napakammin potkua ja samalla paremmin auktoriteettia.
Rauhallisemmasta luonteesta huolimatta 685 S2 välittää rytmin 686 S2:sta selkeämpänä jalkalihaksia komentaviin hermoihin. Piirre on äänitteestä riippumaton. George Benson, Herbie Hancock, Ken Ishii. Mikä vain saa keskushermostossa miellyttävän rytmisen sykkeen aikaiseksi, se tulee selvemmin tällä esille.
Soundi onkin ylipäätään läpikuultavampi. Stereokuva paljastaa tarkemman vision äänitteeseen ja instrumenttien sekä yleinen luonne että sävyt ja nyanssit ovat selkeämpinä esillä.
Lattiamalliston puolelle, 684 S2
Ensitäräyksellä Herbie Hancockia ero isompaan jalustamalliin tuntuu hyvin pieneltä. Pidemmälle kuunnellessa huomaa kuitenkin bassopään olevan enemmän 686:n kaltainen. Ylempi osa hieman pinnassa ja yleisluonteeltaan alakerta on kuivakampi. Nakuttaa kyllä, mutta ei jyrähdä. 684:n ostaja kaipaa ehkä selkeimmin subbaria tueksi.
Miksei se pienempi jalustamalli muka tarvitse yhtä selvästi subia? Pienen jalustakaiuttimen omistaja ei todennäköisesti edes kaipaa hurjaa jyskettä ja jytkettä, kun kerran on pienikokoisen kaiuttimen valinnut. Lattiakaiuttimien ostaja sen sijaan todennköisemmin kaipaa uskottavuutta bassopäällekin, kun kerran kookkaat kaiuttimet meni hankkimaan.
Mutta hitto, että näilläkin kulkee. Doin’ It sykkii itseään eteenpäin hyvää mieltä tulvivalla määrätietoisuudella. Tähän asti kuunnellusta kolmikosta 684 S2 on se hyväntuulisin ja menevin tapaus. Studiomonitoriksi en sitä suosittele. Ei niinkään ehkä tipan puristishifistisestä oikeaoppisuudesta poikkeavuuden vuoksi vaan siksi, että voi olla vaikea tehdä töitä kun nämä kaverit yllyttävät bilettämään pitkin työpäivää.
Lippulaiva 683 S2
Malliston suurin tuo esityksen selvästi edellisiä lähemmäs. Ellei huomaa kääntää äänenvoimakkuutta paria desibeliä pienemmälle niin entistä enemmän, 683 kun on vielä 684:a ja 685:a herkempi.
Bassopäässä yllättäen ei ole hurjaa ulottuvuutta, mutta jäntevyyttä senkin edestä. 686:n ja 684:n innokkaasta menevyydestä on siirrytty rytmin tarkempaan seurantaan ja vielä 685:stakin läpikuultavampaan esitykseen.
Katie Melua esiintyy hyvin vahvasti edessä ja ne Shy Boy -kappaleen pintaan miksatus ässät esitetään lähempänä alkuperäistä sähähdystä, anteeksiantavuutta äänitteen mahdollisesti epämiellyttäville piirteille on pienempia kaiuttimia vähemmän. Sama juttu aina kun erottelevuutta lisätään.
Geroge Bensonilla läpikuultavuuden lisääntyminen kuuluu hyvin selkeästi. Jos stereokuvan tarkkuus paranikin pienempiin malleihin verrattuna vain vähän niin yleinen kuulaus, puhtaus ja tarkkuus ottivat aika rajun askeleen eteenpäin.
Lisää bassoa ilman subwooferia
Eikö oikeasti irtoa juuri enempää bassopäätä vaikka valmistaja lupaa 683 S2:lle ulottuvuutta 30 hertsiin saakka, paljon muita malleja alemmas? Onneksi muistin sen samassa huoneessa olleen leffasetin kuuntelut. Silloin pari järeää 12-tuumaista subbaria eivät saaneet bassoja vuotavaa tilaa paineistettua. Aivan läheltä kuunneltaessa 683S2:sta kuulee, että voimaa on, se vain häviää tähän tilaan. Normaalihuoneessa subbarin kaipuu on niitä viimeisiä mieleen tulevia asioita.
Black Hawk Down -soundtrackin Hunger puskee kaiuttimen vieressä kuunneltaessa huomattavan uskottavasti matalaa eli on sitä siellä. Bassotoisto on aina se asia, johon huone vaikuttaa kaikkein eniten, lopputulos on kaiuttimen ja tilan yhteispeli.
Valinnan vaikeus, tai helppous
Neljä mallia, tavallaan neljä luonnetta. Tai ainakin kaksi luonnetta, kapeat 686 S2 ja 684 S2 olivat hyvinkin samanhenkisiä, samoin 685 S2 ja 683 S2 keskenään. Kapeat mallit ovat meneviä ja iloisia, isompielementtiset enemmän perinteisiä hifiarvoja kuten erottelua, tasapainoisuutta ja läpikuultavuutta enemmän painottavia.
Vaikka yleensä elävyys ja hyväntuulisuus ovatkin minulle hyvin arvokkaita asioita soundissa, 685 S2 ja 683 S2 nousivat nelikosta omiksi suosikeiksini. 683 S2 on näistä kahdesta absoluuttisella asteikolla selvästi parempi, mutta 685 S2 vetää kyllä hintalaatusuhteen erikoispalkinnon itselleen. Se maksaa vain vähän enemmän kuin sinänsä hyvin soiva pienin 686 S2, mutta tarjoaa todella paljon äänenlaadullista iloa kuuntelijalleen.
Lyhyesti: Neljä mallia, kaksi luonnetta. Kapeat mallit tarjoavat hyväntuulista elävyyttä ja isompielementtiset selkeämmin perinteisiä hifiarvoja.
Hinnat
686S2: 500 euroa parilta
685S2: 650 euroa parilta
686S2:n ja 685S2:n jalusta: 150 euroa parilta
684S2: 1 050 euroa parilta
683S2: 1 530 euroa parilta
Maahantuoja: BW Group Finland Oy
B&W-kauppiaasi:
Kommentointi suljettu.