Tiesin, että Sonylta on tulossa uusi aiempia FullHD-malleja edullisempi projektori VPL-HW40ES. En vain tiennyt, miten siihen pitäisi suhtautua. Se näyttää ihan samalta kuin aikaisemmin testattu VPL-VW50ES, jonka testi siis kannattaa ehdottomasti lukea pohjaksi. Itse asiassa kun 40ES:llä katsoo leffaa niin mielikuva pysyy ihan pieniä yksityiskohtia lukuunottamatta. Enkä edes tarkoita, että 40 olisi välttämättä huonompi kuin 50. Uutta VPL-VW55ES:ää en ole päässyt rauhassa katsomaan, mutta messu- ja pressidemojen perusteella parannukset 50ES:stä ovat maltillisia.
Testiyksilö oli valkoinen, olohuoneen kattoon huomaamattomasti sopiva. Ominaisuuksiensa puolesta tykille parempi paikka on kyllä tummapintainen ja hyvin pimennetty kotiteatteritila, jonne värivaihtoehtona on musta. Se, jonka tyyppimerkinnässä ei ole W-kirjainta (White = Valkoinen).
”Vaativimpien teatteriharrastajien
keskuudessa LCoS-pohjaiset
projektorit ovat edelleen
erittäin suosittuja.”
SXRD – LCoS – eli mikä?
Sonyn kaikkien kotiteatteriprojektorien päällä komeilee kirjainyhdistelmä SXRD. Se ei viittaa suuhun päätyneen hiekan rutinaan hampaissa vaan DLP-mikropeilistä ja LCD-nestekidepaneelista poikkeavaan näyttötekniikkaan. SXRD on Sony myyntinimi, joka tarkoittaa LCoS eli Liquid Crystal on Silicon -paneelia, heijastavaa nestekidepaneelia.
Jenkkiläiset kotiteatteriharrastajat ovat vannoneet digiprojektoreissa LCoS-tekniikan nimeen alusta asti. Jenkkiläiset lähinnä siksi, että he ovat olleet kotiteatteri-intoilijoita paljon suomalaisia pidempään. Digitykkien aikojen alussa LCD kärsi todella rajusta pikseliverkosta ja DLP vilkkui sateenkaaria tiheämmin kuin ehti laskea. LCoS oli ensinnäkin käytännössä täysin pikseliverkoton ja toiseksi hyvin levollinen. Sekään ei haitannut, että ensimmäisetkin LCoS-projektorit olivat Xenon-lampujensa takia mahdollista kalibroida hyvin neutraaliin väritoistoon.
Ei siis ihme, että se kelpasi heillekin, jotka olivat tottuneet lähes satakiloisiin kolmeputkisiin Barcon, Electrohomen ja Sonyn CRT-projektoreihin.
Tottakai DLP on päässyt nykyään tipaa vaille kokonaan sateenkaariefektistä eroon ja LCD:n pikseliverkko on vähentynyt ja vähentynyt kuin toimittajan tukka. Silti, vaativimpien teatteriharrastajien keskuudessa LCoS-pohjaiset projektorit ovat edelleen erittäin suosittuja.
Ei dynaamista iiristä, hirveää!
Suuressa osassa nykyisiä kotiteatteriprojektoreita on objektiivissa iiris eli valokuvaustermillä sanottuna himmennin. Sitä säätämällä voidaan läpi päästää tarpeen mukaan enemmän tai vähemmän valoa. Tällä on kaksi käyttötarkoitusta. Ensimmäinen on se, että pimennetyssä kotiteatterissa valkokankaalle saadaan oikea kirkkaus riippumatta siitä, kuinka suuri valkokangas on.
Jos kankaan leveys kasvaa 200 sentistä 280 senttiin, sen pinta-ala kaksinkertaistuu. Tämä tarkoittaisi, että valkokankaalla näkyvän kuvan kirkkaus puoliintuisi, jos tykistä tuleva valomäärä pysyisi samana. Tai toiseen suuntaan, 280-senttisestä kuvasta 200-senttiseen siirryttäessä tuplaantuisi. Iiristä käsin säätämällä kuvan kirkkaus voidaan säätää halutuksi.
”Hyvä ANSI-kontrasti on se asia,
joka saa suun loksahtamaan auki
kuvan kolmiulotteisuudesta ja
vaikuttavuudesta.”
Lisäksi monessa projektorissa on dynaaminen säätö iirikselle, jolloin himmeissä kohtauksissa tykki pienentää aukkoa objektiivissa ja vastaavasti kirkkaissa avaa sitä päästäen entistä kirkkaamman kuvan läpi. Näin valmistaja voi ilmoittaa poikkeuksellisen hurjia lukuja dynaamiselle kontrastille ja tulos alkaakin olla lähinnä pelleilyä, joka ei kerro mitään projektorin kuvanlaadusta. Ei edes kontrastista.
Sony VPL-HW40ES:ssä ei säädettävää iiristä ole ollenkaan. Esitteitä vähän tarkemmin lukemalla huomaa, että kontrastisuhdetta eli mustan ja valkoisen kirkkauden suhdetta ei mainita missään. Tämä johtuu siitä, että ilman dynaamista iiristä luku jäisi jonnekin 10 000 : 1 -suuruusluokkaan, joka ei kilpailijoiden miljoonien ja miljardien joukossa olisi ollenkaan uskottava.
Dynaaminen kontrasti ei vain kerro, kuinka kontrastikas se yksi kuva ruudulla voi olla. Kuinka mustaa mustaa ja kuinka kirkasta valkoista projektori voi näyttää yhtä aikaa. Se ANSI-kontrastin nimellä kulkeva asia on nimittäin paljon oleellisempi. Hyvä ANSI-kontrasti on se asia, joka saa suun loksahtamaan auki kuvan kolmiulotteisuudesta ja vaikuttavuudesta.
Harva vaativa kuvapuristi edes käyttää dynaamista iiristä koska se saattaa sivuoireena pumpata silminnähden kuvan kirkkautta ja lisäksi objektiivissa rutiseva säätö häiritsee elokuvan katsomista myös äänellään. Kuvan yleinen kirkkaus ruudulla ei tietenkään ole VPL-HW40ES:llä iiriksen puuttumisen takia ole säädettävissä, se on vain nieltävä.
Äänetön
Aiemmin testatun Sonyn 50ES:n tapaan 40ES on hyvin hiljainen. Oletin projektorin olevan eco-tilassa nostettuani sen paikoilleen, mutta valikoihin ehdittyäni huomasinkin lampun olevan kirkkaassa tilassa. Ja silti tykki vain humisi hyvin kevyesti.
Kytkemällä lamppu himmeämmäksi kuvan kirkkaus laski pimeään leffahuoneeseen paremmin sopivaksi ja jos en olisi nähnyt kuvaa, olisin kuvitellut tykin sammuneen. Sohvalla istuessani olen noin puolen metrin päässä projektorista ja silloin pelkän kuuloaistin avulla on äärimmäisen vaikeaa sanoa, onko se päällä vai ei.
VPL-HW40ES:n tekemisestä mahdollisimman hiljaiseksi antaisin Sonyn insinööreille perinteisellä kouluasteikolla arvosanaksi 12,5.
Helppoja ja syvällisiä säätöjä
Suoraan laatikosta nostettuna VPL-HW40ES:n kuvasäädöt ovat hyvin kohdallaan. Kunhan tietää, että Calib. Preset -asetuksista Reference on se, jossa kuva päästetään muokkaamattona läpi, kaikki on kohdallaan. Kirkkaus ja kontrastisäädöt ovat vakioasetuksissa sopivat. Muistan hyvin ajan, jolloin kotiteatteritykitkin vaativat testilevyn kanssa aivan perussäätöjenkin hakemisen kohdalleen, jotta niiden kuvasta sai edes jotain tolkkua.
Väritoisto on suoraan laatikosta sekin hyvä. Mittalaitteiston omistajat varmasti haluavat käydä läpi jokaisen säädön ja ruuvata viimeisetkin tipat irti, jotta kuva on mahdollisimman neutraali. Mutta normaali leffafriikki saa pelkän Reference-valinnan tehtyään kiitettävän siistiä kuvaa. Muut Calib. Preset -asetukset vääntävät ja kääntävät kirkkautta, kontrastia, terävöitystä ja värejä. Jos jostain niistä pidät niin käytä toki, ei se kiellettyä ole. Tummapintaisessa pimeässä tilassa Reference toimii hyvin, mutta valoisassa olohuoneessa saatat kaivatakin lisäpotkua.
Minulla on tapana katsoa ilman mitään ylimääräisiä parannuspiirejä käytössä, mutta etenkin miedoilla asetuksilla NR-kohinanvaimennus ja Contrast Enhancer voivat tuoda sinun silmillesi kuvaan parannusta. Reality Creation auttaa sekin miedolla astuksella kunhan katsottava materiaali on puhdasta, kohinaisella RC nostaa kuvakohinan turhan selvästi esille.
Ongelma on tietysti se, että säätöä pitäisi rukata elokuvakohtaisesti, mikä voi hyvinkin tehdä hulluksi. Ainakin muut katsojat kun tykin omistaja ei päästä leffaan vaan hinkkaa valikoissa eestaas. Joka tapauksessa on selvää, että VPL-VW500ES -4K-projektorissa Reality Creation -prosessoinnin vaikutus on rajusti hienompi.
Kolmen paneelin projektoreissa on aina se mahdollisuus, että paneelit eivät ole aivan tarkasti oikealla kohdalla. Valmistustoleransseja kun on. Joten Sony tarjoaa Panel Aligment -säädön eli mahdollisuuden hienosäätää jokaisen paneelin paikkaa. Tällä varmistetaan, että jokaisessa yksilössä jokaisen pikselin kohdalla R, G ja B eli punainen, vihreä ja sininen paneeli ovat varmasti kohdakkain.
Terävyyttä vai jopa terävöitystä
Kuva koko valkokankaan levyiseksi ja Casino Royalen mustavalkoinen alku. Erittäin hienoa, vahvasti kontrastia ja samaan aikaan hienosti sävyjä. Tummat sävyt erottuvat hyvin ja materiaalit näyttävät aidoilta mustavalkoisinakin. Väritoisto on hyvä ilman minkäänlaista hienosäätöä. Yökohtaukset ovat täynnä tummia luonnollisia sävyjä ja kauniisti kiiltelevää Aston Martinia. Junaradan ympärillä avautuva Montenegron öinen metsä näkyy täynnä yksityiskohtia. Se on yhtä aikaa sekä hyvin öinen että täynnä sinertävän ja vihreän sävyjä.
Pienen huomion teen kyllä sen suhteen, että kuva näyttää vähän siltä kuin koko ajan olisi aavistus terävöitystä päällä vaikka kaikki säädöt on kytketty pois. Pienikin prosessointi kun paistaa minulla nopeasti silmään, katson kaksi metriä leveää 2.40:1-kuvaa kahden metrin päästä. Normaalimmalla kolmen-neljän metrin etäisyydellä parin metrin kankaasta asiaa ei juuri huomaisi.
”Tummienkin sävyjen hieno toisto
ja värisävyjen aitous kohtauksesta
toiseen erottavat Sonyn
halvemmista koneista.”
R.E.D., Hobitti, monta muuta. Tummienkin sävyjen hieno toisto ja värisävyjen aitous kohtauksesta toiseen erottavat Sonyn halvemmista koneista. Kuva ei yritäkään olla mahdollisimman makea karkki vaan vain toistaa tarkasti sen, mitä levylle on tallennettu. R.E.D:ssä Morgan Freemanin tummanpunaisesta eläkeläispyjamasta ei tehdä sähköisesti hohtavaa eikä Karl Urbanin vihreästä maastotakista kontrastikkaan kimaltavaa. Ne kun eivät sellaisia ole.
Liiketoisto on sujuvan sulavaa ilman erillistä temppuilua, turhat nytkytykset ja liikkeen kakomiset loistavat poissaolollaan. Kytkettävä Motion Flow toimii siististi, jos filmimäisen kuvan värinä ärsyttää. Vaan kummasti sitä vain on tottunut siihen, että tv-sarjoissa liike on pehmeää ja elokuvissa omanlaistaan. Nimittäin Hobitin tunnelma muuttuu aidosta elokuvasta alkuiltapäivän saippuasarjaksi naksauttamalla edes mieti liiketoiston pehmennys päälle. Valinta on sinun. Joko leffamainen värinä tai sitten tv-sarjaa muistuttava pehmeys.
Pientä pikselitason kohinaa tykissä näkyy hieman enemmän kuin parhaissa ja se ehkä paljastaa selkeimmin, että nyt ei ole kyseessä se malliston hienoin ja kallein projektori. Toinen asia oli testikoneen kuvan lievä välkkyminen pariin otteeseen. Tämä erottui erityisesti silloin kun kuva oli hyvin kirkas, kuten kirkkaan taivaan valkoiset pilvet. Kyseessä voi hyvin olla testiyksilön vika, näitä kun harvoin kohdellaan kuin kukkaa kämmenellä.
Leffahuoneen valinta
Valoisaan olohuoneeseen 40ES ei ole se ihan paras mahdollinen tykki. Sony itsekin sanoo, että tämä on Home Cinema -projektori, parhaimmillaan pimeässä ja tummapintaisessa tilassa. Valovoimaa on kohtuullisesti, mutta kyse ei ole varsinaisesta keinoauringosta. Toisaalta yksi syy vain kohtuulliseen valovoimaan on se, että Sony pitää kiinni kunnollisesta väritoistosta kirkkaimmillaankin. On tykkivalmistajia, jotka antavat värien vääristyä vaikka kuinka, jotta saavat mahdollisimman suuren luvun esitteen ANSI Lumen -kohtaan.
Ja toisaalta, projektorin mahdollistamasta kuvanlaadusta saa kaiken irti kun sen laittaa tummapintaiseen ja pimennettyyn huoneeseen. Silloin vasta saa kaiken irti kuvasta, tummien sävyjen erottelusta ja puhtaan raikkaista väreistä.
Koska linssisäädöt ovat käsin tehtävät, tarvitsee VPL-HW40ES anamorfisen linssin, jos sitä haluaa käyttää 2.40:1-kuvasuhteisen valkokankaan kanssa. Kuvasuhdeasetusten valinnat mahdollistavat kyllä anamorfisen linssin käytön projektorin edessä ilman, että linssiä pitää erikseen nostaa 16:9- ja 4:3-materiaaleilla pois edestä.
Suuri kysymys onkin, onko tämä jotenkin heikompi kuin se VPL-VW50ES, josta pidin hurjan paljon. HW40 on, jos mahdollista, vielä VW50:stäkin hiljaisempi. Toisaalta en muista, oliko VW50:n kuvassa samanlaista pientä terävöitystä ja kohinaa, joka nyt näkyy. VPL-VW55ES tuo mukaan objektiivin iiriksen ja sitä kautta rajun dynaamisen kontrastin, mutta muuten erot näiden kahden projektorin välillä ovat hyvin minimaalisia.
VPL-HW40ES:n suosion tulee pitkälti määrittelemään sen katuhinta. Listahinnaltaan se on nyt hyvin lähellä VPL-VW55ES:n katuhintaa eli eron pitää olla selkeä, jotta yleisö innostuu pykälää pienemmästä projektorista vaikka käytännön erot ovatkin äärimmäisen pieniä. Italialaisista urheiluautoista on viime aikoina ollut tapana tehdä myös kevennetty ja karsittu versio puristeja varten. Yleensä saamastaan vähemmästä on joutunut maksamaan vain 10-20 % perusmallia enemmän. Sony kääntää asian oikeinpäin ja se ylimääräisistä riisuttu malli onkin tipan halvempi. Vähän asiaa ajateltuna se saattaakin kääntää kelkan hyvin vahvasti 40ES:n puolelle.
Kommentointi suljettu.