Helsingin Vampyyrit palaavat viimeisimmällä julkaisullaan lähemmäs vuosituhannen alun läpimurtonsa soundia. Kahdestoista levy on kunnioitettava saavutus mille tahansa yhtyeelle.
The 69 Eyes ei ole koko uransa aikana täysin mahtunut genrelokeroonsa, ellei yhtyeen fanien lanseeraamaa ”Goth ’n Rollia” hyväksytä. Glam-rokkareina aloittanut yhtye iski kultasuoneen vuoden 2000 Blessed Be:n goottisävyillä vain paetakseen sitä lähes puhtaaseen kitararockiin vuoden 2009 loistavalla Back In Bloodilla. Matkan varrelle on mahtunut monta tyylillistä koukkausta. Uusin Universal Monsters lainaa röyhkeästi nimensä kauhuleffojen klassikoilta ja palaa vuosituhannen alun goottitunnelmaiseen rokkiin.
Kauhua kryptasta
The 69 Eyes on operoinut käytännössä alkuperäisessä kokoonpanossaan koko uransa ajan. Miehistö ei ole muuttunut melkein kolmessakymmenessä vuodessa miksikään, mutta musiikki on. Ihan aina se ei ole ollut yhtyeen kannattajalle helppoa. Wasting the Dawn (1999) oli ennusmerkki tulevasta, harkittuja askelia aiemmasta glam rock -linjasta poispäin. Musiikissa oli aiempaa tummempia sävyjä ja jo seuraavana vuonna Blessed Be (2000) räjäytti pankin. Levyn avauskvartetti Framed In Blood / Gothic Girl / The Chair / Brandon Lee ovat kaikki klassikoita. Seuraava albumi Paris Kills (2002) yritti uusia tempun ja yletön goottitunnelmointi kosketinsoittimien ja ties minkä kera hautasi koko levyn alleen. Onhan tuolla muutama hyvä kappale, mutta kokonaisuus on koskettimineen väkinäisen tuntuinen. Seuraavalla levyparilla Devils (2004) ja Angels (2007) on upeita kappaleita – Lost Boys, Devils, Perfect Skin, Wrap Your Troubles In Dreams – ja onneksi näin verkkosoittimien aikana noista on helppo koota itse Frankensteinin hirviö, joka muodostaa yhden pitkän timantinkovan albumin ja hukkaa jämäpalat polttouuniin.
Kenties yhtye huomasi, että suuntaa on muutettava, sillä seuraava Back In Blood (2009) pyyhkäisi goottisävyt sivummalle ja keskittyi kitaroihin. Muun muassa Slayeria ja Children Of Bodomia tuottanut Matt Hyde puristi bändistä tukun toinen toistaan kovempia biisejä, tiukkoja riffejä sekä bändin tähän saakka parhaan levyn. Levyn nimen varastaminen Slayerin ja AC/DC:n klassikoilta ei ollut liioittelua. Se on melkoinen suoritus.
Valitettavasti vuoden 2012 ytimekkäästi nimetty X oli albumina pienoinen pettymys. Joukossa on useampi erinomainen kappale, mutta kymmenen kappaleen joukkoon mahtuu ihan liikaa täytettä ja koko levyä vaivaa kummallinen easy listening -tunnelma. Jokaista napakymppiä kohden on kokonaan ohi taulun menevä heitto. Yritä siinä sitten kuunnella albumikokonaisuutta.
”Kitara jyrähtää matalalta,
riffi tarraa riveleistä,
aurinkolasit nousevat nenälle
ja nyt mennään yötä päin.”
Tervehtikää yön portteja
Universal Monsters on The 69 Eyesin paluu kuudentoista vuoden taakse. Avausraita Dolce Vita alkaa, kitara jyrähtää matalalta, riffi tarraa riveleistä, aurinkolasit nousevat nenälle ja nyt mennään yötä päin. Kakkosraita ja ensisinkku Jet Fighter Plane jatkaa hyväksi havaitulla linjalla, mitä nyt vähän nostaa säveltä. Kolmas Black Bird Pie tukevoittaa kitaroita koskettimilla, jousilla ja kirkonkelloilla. Laulutuplauksineen kappale vain kasvaa kohti vääjäämätöntä loppua. Kertosäe on järkyttävän koukuttava, ja sitäkin yksinkertaisempi. Lady Darkness nostaa nimensä vastaisesti sävelen ylös (yhtyeen mittapuulla) ja riffi on jopa kepeä. Tämä alkaa olla huolestuttavan lähellä pop-rock -huttua.
Seuraava Miss Pastis vedetään jo sen verran rankasti kosketinsoitinkuvion päälle, että luulen vuoden olevan kahdeksankytäjotain. Pirteää kitararokkia, jota en ihan odottanut. Sitten lapio kolahtaa maahan, sadevesi valuu, korpit raakkuvat ja on aika kaivaa hauta. Shallow Graves starttaa pahaenteisesti ja on The 69 Eyesiä parhaimmillaan. Jyräävä basso, herkillä ranteilla soitetut rummut, pahaenteinen riffi ja turhankin tarttuva kertosäe. Taustalla soivat jouset ovat ihan helvetin komeat. Kolmanneksi sinkuksi – mikä kai nykyään tarkoittaa, että radioasemalle kerrotaan, mitä biisiä seuraavaksi soittavat kovalevyltä – valittu Jerusalem on vähän outolintu elekronisine äänimattoineen ja efekteineen, joskaan ei huono.
Stiv & Johnny on vahvaa ainesta yhteislaulukappaleeksi keikoilla, mutta levyllä vähän tylsä. Never leikittelee vastakohdilla akustisen kitaran hallitessa säkeistöjä ja sähkökitaroiden jyrätessä kertosäkeet. Kertosäkeestä löytyy kaipaamaani kukkoilua, ”drugs never get me / cops never get me / fuck ups never hit me”. Valitettavasti Blue on sitten se pakollinen balladi. Se soi kevyesti kunnes viimeiseen kertosäkeeseen pitää sitten kasata kaikki sähkökitarat mitä studiosta löytyy ja runnoa tarpeettomalla voimalla. The 69 Eyeskin on tehnyt saman monin verroin paremmin jo 16 vuotta sitten (Stolen Season) ja samaa kaavaa on menestyksellä soveltaneet suunnilleen kaikki rock-bändit. Levyn päättävä Rock ’n Roll Junkie poikkeaa muun levyn linjasta täysin. Häpeämätön silmänisku suoraviivaiselle autotallirokille. Toisella aikakaudella tämä olisi julkaistu cd-singlen b-puolena, mikä oli oiva paikka hyville kappaleille, jotka eivät vaan sopineet albumille. Oi aikoja.
The 69 Eyes on toiminut neljännesvuosisadan ja se kuuluu. Riffit putoilevat vaivattomasti, bassomatto takoo biiseihin ison kivijalan ja Jussi69 saattaa olla Suomen aliarvostetuimpia rumpaleita. Jyrki69:n laulusta joko pitää tai ei, mutta oman tyylinsä mies kyllä osaa. Mitä nyt yhdessä kappaleessa malalta vetäminen kuulostaa säkeistön verran vähän väkinäiseltä. Hieman yllättävästi tekstipuoli ei ole pelkästään sitä tuttua kauhuelokuva ja -sarjakuva viittausta sekä vampyyreja, vaikka sitäkään ei ole unohdettu. Jotain uuttakin, siis.
Tuotantopuolesta vastaa jälleen Johnny Lee Michaels. Nykyään tuntuu olevan jotenkin muodikasta nimittää tuottajaa yhtyeen x:nneksi jäseneksi. The 69 Eyesin ja Michaelsin yhteistyössä se ei ole liioittelua. Levyn soundi on yhtä jatkumoa aiemmille yhteistöille ja eroaa selvästi – hyvässä ja pahassa – niistä albumeista, joilla tuottajana on ollut joku muu. Efektit, koskettimet, jouset ja muu on selvästi suuremmassa roolissa. Puhesampleja, korppien raakuntaa, ambienssi-efektejä. On siinä ja siinä, ettei koko touhu mene yli, kuten Paris Killsillä aikanaan kävi. Soundipuoli on kunnossa ja soitto on tuhtia. Paketti pysyy kasassa.
Ääniä pimeydestä
Onko Universal Monsters sitten loistava levy? Valitettavasti ei. Kyllä, sillä on loistavia kappaleita. Mutta se jokin, mikä tekee hyvästä erinomaisen, puuttuu. Minä jäin kaipaamaan lisää röyhkeyttä ja asennetta. Vielä ilkeämpiä riffejä, rosoisempaa tuotantoa ja luista keskisormea pystyssä. The 69 Eyesilla on sellaisiakin helmiä, kuin Dead Girls Are Easy tai Frankenhooker. Universal Monstersista jää tarpeettoman siistitty maku. Alnumi on kaikesta huolimatta kunnioitettava suoritus, sillä se on samaan aikaan yhtyeen askel eteenpäin ja kumarrus omalle historialleen.
Toivottavasti Helsingin Vampyyrit jatkavat vaellustaan ainakin seuraavan albumin verran. Mitään syytä palata arkkuun ei ole.
Kommentointi suljettu.