James Carterin, urkuri Gerard Gibbsin ja rumpali Leonard King Jr:n kiehuva kolminaisuus viettää At The Crossroads -levyllä kymmenvuotiskalaasiaan, minkä kyllä aistii musisoinnin mehevyydestä. Siitäkin huolimatta, että Carter on työstänyt kyseisellä ajanjaksolla aimo tukun muitakin projekteja. Milloin milläkin jazzin historiaan viittaavalla otsikolla. Tai jopa puoliviihteellisissä, Caribean Rhapsody -tunnelmissa. Näin sitä 1990-luvun postmodernismin tähtimuusikkoa ovat vuodet vieneet. John Coltranen manttelia on alettu sovittaa toisille hartioille, vaikka Carterin ansiot väkevänä fonistina yleisesti tunnustetaankin.
Osin omin, osin lainatuin eväin svengaileva, triosta seitsikoksi tarpeen tullen laajeneva ryhmä ajelee enimmäkseen isolla vaihteella ja suoraviivaisella paahteella. Tällä kertaa kupletin juoni on bluesahtava, joskin soul- ja jumpjazzilla kirjailtu. Materiaalia mekkalaan on sieppailtu sieltä täältä, Duke Ellingtonista tradin kautta Ronald Shannon Jacksoniin. Ja tokihan mukana on myös urkujazzin mahtihahmo Jack McDuffin legendaarinen Walking The Dog.
”Carter sähköistää
jokaisen biisin
hillittömällä energialla.”
Carter on kaikissa viitekehyksissä, myös tässä, oma intensiivinen itsensä. Saksofonit sopraanosta baritoniin saavat kuumaa kyytiä miehen hyppysissä. Tähän kyytiin kuuluvat kaupanpäällisinä tutut Carter -maneerit tuuttaus, törähdys ja kiekaisu-osastoilta, mutta tällaiseen hyvän mielen meininkiin ne jopa sopivat. Tosikot etsiköön muualta tyydytystä taiteenjanoonsa.
Peruskokoonpanoa paikoin kasvattavat kitaristi, trumpetisti ja pasunisti hoitavat hommansa asiaan kuuluvalla otteella, samoin kuin muutamalla biisillä vieraileva laulusolisti Miche Bradenkin, jolla on diibadaaban keskipitkä oppimäärä hyvin hallussa. Sessioiden stara on kuitenkin Carter, joka ei pidä kynttiläänsä vakan alla. Hän sähköistää jokaisen biisin niin hillittömällä energialla, että sirkustelua sietämätönkin ottaa päähineen kutreiltaan silkasta arvostuksesta. On se kova.
Levyn tuottanut jazzmoguliveteraani Michael Cuscuna pitää osaltaan huolen siitä, Carterin suoritukset eivät jää parrasvaloa vaille, mutta aika hyvin hän on myös onnistunut hälventämään studioäänitteitä usein kiusaavan steriliyden ja korvaamaan sen elämänmakuisella erottelevuudella. Näin nekin, joille mahtimuusikon tekemisten seuraaminen ei ole riittävän kiinnostavaa puuhaa an sich, voivat harjoittaa vaihtoehtoista, musiikille merkityksettömien asioiden bongailua.
Viihdyttävää vedätystä, yhtä kaikki.
Kommentointi suljettu.