Tämän vuoden Pori Jazzista kohistiin pitkään etukäteen, sillä ihmisiä kammotti ajatus piknikistä ilman omaa pulloa mukana. Mutta kaikki näkyvyys näyttäisi olevan hyvää mainosta, sillä kolmipäiväiseksi muuttunut sekä esiintyjäskaalaansa ja lavamääräänsä laajentanut festari keräsi isomman yleisömäärän kuin vuosiin 60 000 festarikävijän piipahtaessa päivittelemässä nykymenoa ja tiukentuneita sääntönäkemyksiä.
No, miten uudet säännöt ja järjestelyt sitten toimivat? Portilla tavarani tongittiin tiukemmin kuin missään muussa tapahtumassa – siinä sai jo pelätä kameroidensa ja vekottimiensa puolesta. Eikä nykimistä vähentänyt se, että samat tonkimiset toistettiin anniskelualueelle mennessä (ja jos kävi huono mäihä, niin myös anniskelualueelta poistuessa). Olisihan tuo sinällään yksi hailee, jos se olisi perinteisen rock-tapahtuman anniskelualue, jonka tarjonta on lähinnä örinää ja kaljatuoppeja. Mutta nyt oli kyseessä kuitenkin iso piknik-alue, jossa väen oli tarkoitus viettää iso osa Pori Jazzista nautiskellen musiikista, eväistä sekä ystävien ja perheen seurasta nurtsilla makoillen.
Lapset ja korkit narikkaan
Ja onnistuihan tuo toki – jos perheeseen ei kuulunut 12-17 -vuotiaita lapsia, ja kaikki juomat, myös alkoholittomat, hankittiin korkittomina anniskelualueelta. Alle 12-vuotiaat lapset pääsivät vanhempiensa mukana anniskelualueelle ennen iltayhdeksää, mutta sitä vanhemmat alaikäiset piti jättää narikkaan.
Itse en käynyt anniskelualueilla kuin kerran, sillä kassien kaivelut väsyttivät eivätkä valtavat ravintolajonot houkuttaneet. Kasvissyöjänä olisi Pori Jazziin muutenkin kaivannut monipuolisempaa valikoimaa vegehamppareiden kaveriksi. Jos kerran viineihinkin panostetaan, niin tämän kokoluokan festareilla sietäisi olla tuo vegetariaanipuolikin paremmin hanskassa, mieluusti oman myyntitiskin muodossa. Antakee ruokaa!
OPM = omat pohjat mahassa
Tuosta kaikesta huolimatta festivaali toimi hyvin, varsinkin sieltä ei-anniskelualueelta päin katsottuna. Tasapainorajoittuneita seilaajia osui omalle kohdalle kolmen päivän aikana vain muutama, vaikka huhujen mukaan reippaalla otteella pohjia ottaneita oli nyt eksponentiaalisesti enemmän kuin edellisinä vuosina. Mutta ehkäpä nuo kanssajuhlijoiden tunteita lämmittäneet henkilöt olivat enemmän siellä anniskelupuolella repimässä lisää iloa elämään festareiden alkoholitarjonnasta.
Järjestäjät tuntuivat tekevän kivasti hienosäätöjä festaripäivien mittaan, mm. asenteet porteilla löyhentyivät hitusen ja vesipisteiden hanat olivat saaneet perheenlisäystä toisena festivaalipäivänä. Eiköhän tuo koko juttu toimi ensi vuonna paremmin.
Sen tuosta kaikesta oppi, että kieltokulttuuri ei todellakaan ole mikään ratkaisu. Ihmiset kehittelevät jos jonkinmoisia ”hienoja” keinoja kiemurrellakseen irti tiukentuneiden sääntöjen tukahduttavasta syleilystä.
Musiikki, sielun ravinto
Itse saavuin torstaina 17.7. Kirjurinluodolle juuri sopivasti kuulemaan pienemmälle Nurmilavalle noussutta soul/blues -laulaja ja huuliharpisti John Némethiä, jonka esiintyminen ja hassu persoona saivat erinomaiselle tuulelle. Siitä olikin helppo jatkaa Pori Jazzin ison alueen nurkassa sijaitsevaan jatsin sydämeen, eli pienelle Lokkilavalle, joka tarjoili festareiden ajan sitä ehtaa jazz-kamaa. Komeasti esiintynyt Raoul Björkenheim Ecstasy freejazzeineen saikin aikaan aikamoista mielen vapauttavaa hippifiilistä. Lokkilavan pienet puitteet vehreän luonnon keskellä olivat erinomaisen miellyttävät. Ei liikaa väkeä, mutta tunnelma oli siltikin tiivis.
Bettye LaVette – Everything Is Broken
Alueen iso Päälavakin tuli pian koettua, kun 68-vuotias soulkuningatar Bettye LaVette pisti tarjoillen päivän kovimman setin kulkien tunnelmasta toiseen aloittaen kokonaisuuden tiukasti mukaan imevällä Bob Dylan -coverilla Everything Is Broken. Eihän siinä muuta voinut kuin syödä suoraan laulajattaren kädestä musiikin hyrrätessä rennon skarppina ja mehevänä LaVetten kaivaessa responsseja kirpeän karhealla äänellään jostain kuulijan sielun syvyyksistä. Rrrauh.
Hienoa jatkoa tuli Suzanne Vegan pehmeämmästä esiintymisestä silinterihattuineen ja akustisine kitaroineen illan tunnelman tiivistyessä kauniiseen oranssiin. Siinä missä LaVette toimi täyteläisenä auringonlaskumaisemana, oli Vega kirkasääninen, ajoittain kipeääkin tekevistä tunnelmista laulavainen auringonsäde. Tuota juuri sopivassa järjestyksessä tarjoiltua yhdistelmää oli miellyttävä nauttia täydellisessä kesäsäässä, Vegan esiintymisen ajan Kirjurinluotoa pitkin kävellen ja maisemia kuvaten musiikin seuratessa selkeänä joka nurkkaan.
Siihen vielä lopuksi Bob Dylanin klassikkokimara uusine sovituksineen ja kuulemma hymyineenkin (jota itse en nähnyt seisoessani sivummalla), niin torstai oli toivoa täynnä ja kuuman päivän uuvuttama matkaaja sai käppäillä viilentyvässä yössä majapaikkaansa odottamaan jatkoa.
We want the funk!
Perjantaina 18.7. Pori Jazz jatkui lämpimänä ja aurinkoisena musiikin kaikuessa päivän mittaan eri lavoilta, pehmoisen nurmikon houkutellessa vaaka-asentoon kesästä nauttimaan. Rentoutuminen lakkasi yhdeksältä illalla kun funkkimestari George Clinton & Parliament Funkadelic hyppäsi lavalle ”we want the funk, give up the funk” -sanoja malttamattomana hokeneen yleisön janoa tyydyttämään.
”Loan me your funky mind
and I shall play with it.
For nothing is good
unless you play with it.
And all that is good is nasty.”
Yes, sir! 73-vuotias George Clinton iloisen sekalaisine porukoineen pauhasi, soitti ja esiintyi niin älyttömillä energioilla, että jo ensimmäisten biisien kuvaaminen oli aikamoisen fyysinen ja hikinen jumppatuokio. Tulipa sitä tipautettua itsensä polvilleenkin tuota elävää musiikin rytmiä kameralle tallentaessaan.
Aiemmilla käynneillään George Clinton on pitänyt funkkimenoja yleisölle monta monituista tuntia peräkkäin – mikä onkin se oikea tapa nauttia tällaisesta kamasta. Se, miten siitä selviää elossa, onkin sitten pieni ihmetyksen aihe. Nyt jo tämä mitätön tunti sai yleisömeren hyppimään, messuamaan ja groovaamaan sitä tahtia, että hoipertelin keikan jälkeen pitkin Kirjurinluodon kuumaa erämaata vesipisteiden luvattuun maahan virnistellen, kädet vapisten ja mieli jo lähes ruumiista irtautuneena.
”Taltiointeihin mahtuu vain pieni osa.”
Ehdottomasti parhaimpia kokemiani livekeikkoja. Tuon hyväntuulisen musiikin voima on niin valtava, että taltiointeihin siitä mahtuu vain pieni osa.
Pet Shop Boyseja ja koiranpentuja
Tuosta toipuessa oli hyvä siirtyä seuraamaan rauhallisempaa Pet Shop Boysin keikkaa. Eihän se jatsia ole, mutta tuntui tuo poppi kuitenkin uppoavan jatsiyleisöön, joka lauloi mukana, nautti visuaalisesta showsta ja haroi käsiinsä taivaalta satavaa silkkipaperisilppua. Olihan se elämys.
Perjantain päätti Snarky Puppy, jota ei isosta Pet Shop Boys -yleisöstä tajunnut jäädä kuuntelemaan kuin kourallinen, pääkeikan loputtua kun ei tullut mitään välispiikkejä illan viimeisestä esiintyjästä. Genrerajoista mitään piittaamaton nuorekas kollektiivi spiikattiin lavalle vasta juuri keikan alkaessa. Mutta ei se mitään, paikalla oli se ihan oikeasti keikasta kiinnostunut yleisö ja varsinkin anniskelupuolella näytti olevan vielä muutakin väkeä hengaamassa. Tämä keikka oli Snarky Puppyn toinen vierailu Suomessa, siitä ensimmäisestä, April Jazz -esiintymisestä, löydätte kirjoittamani raportin täältä.
Meno oli taas kepeää rytmileikittelyä sekä rentoa musisointia – niin soolojen kuin yhteissoittojenkin muodossa. Nyt sai nauttia myös musikaalisesta yleisöstä joka pysyi mukana rytmissä ja antoi keikkaan ihan oikeasti osansa tahdissa taputtaessaan ja mukana laulaessaan. Eikä se varmasti vaikeaa tälle väelle ollutkaan, sillä lavan edusta näytti täyttyneen pääosin mitä todennäköisimmin musiikkia opiskelevista parikymppisistä, joihin Snarky Puppyn tenho tuntuu ensimmäisenä osuvan.
”Iloiset, monisyiset ja veikeästi
vaihtuvat rytmit saivat ruumiinosat
tanssimaan kaikki eri tahdeissa.”
Iloiset, monisyiset ja veikeästi vaihtuvat rytmit saivat ruumiinosat tanssimaan kaikki eri tahdeissa, siltikin harmoniassa. Herramunjee. Mitä tämä tämmöinen on? Myös esimerkiksi Tio Macaco sai yleisöstä muodostumaan pitkin nurmikkoa käärmeenä kiemurtelevan tanssiletkan. Öiseltä Kirjurinluodolta poistuva yleisö jatkoi yhteislaulua vielä pitkään, kaiken päättäneen Shofukan-biisin loputtua jo kauan sitten.
Snarky Puppy – Shofukan
Siihen onkin hyvä päättää tämä Pori Jazz -raportti. Musiikkia, luontoa, hymyjä ja elämää. Kiitoksia, ensi vuonna uudestaan!
Kommentointi suljettu.