Päättömän hauskoista lyhyistä tv-pätkistään elokuvamittaan viisi vuotta sitten kasvanut Minisankarit sai yllättäen jatko-osan. Mitä kuuluu nimettömälle leppäkertulle, muurahaisille ja muille ruohonjuuritason ötököille, ja ennen kaikkea – onko jatko-osa yhtä hulvaton kuin alkuperäinen?
Ranskalainen Minisankarit (Minuscule) sai alkunsa televisioon tehtyjen lyhäreiden muodossa. Kymmenminuuttisissa pätkissä taidolla oikean maiseman päälle tietokoneella animoidut riemastuttavan anarkistiset hyönteiset olivat parhaimmillaan hulvattomia. Olin suoraan sanottuna unohtanut sekä sarjan (2006 ja 2012) ja ensimmäisen elokuvan (2015). Törmäsin sattumalta kakkososan traileriin, joten ei kun ensimmäinen elokuva tilaukseen kotikatselua varten ja kakkososan liput varaukseen Finnkinolta.
Ensimmäinen elokuva, Minisankarit – Ruohonjuuritasolla, osoittautui olevan silkkaa timanttia. Vanhan koulukunnan animaatiota sitä myöten, että kielimerkintää ei ole. Niinpä, hyönteiset eivät puhu, vaan pitävät ääntä. Ihmiskielistä dialogia ei ole. Tarina on kuljetettava ja kaikki muukin on esitettävä visuaalisin keinoin. Vanhemmat lukijat muistavat, että näinhän se oli silloin, kun lauantaiaamuisin televisiossa pyöri Maantiekiitäjä ja muut sen ajan piirretyt. Tuoreemmista animaatiosta samaa neroutta edustaa Pixarin Wall-E:n (2008) ensimmäinen puoli tuntia. Ja Minisankarit oli vielä siinä määrin kiltti, että ikärajamerkintä on 7 eli aikuisen seurassa 4. Soveltuu siis lähes kaikenikäisille.
Ensimmäisessä elokuvassa oli vain yksi suoraviivainen tarina. Joukko muurahaisia löytää laatikollisen sokeria, jota se lähtee pääosassa olevan leppäkertun kanssa kuljettamaan kotipesään. Matkalla on kaikenlaisia vaaroja sekä perässä joukko toisen lajin muurahaisia, jotka haluavat sokerin itselleen. Siinäpä se. Elokuvan nerous oli kaiken näyttäminen hyönteisperspektiivistä ja samassa mittasuhteessa. Sekä tietenkin se, mihin kaikkeen hyönteiset ihmisten jättämää roinaa käyttävät.
Toisessa elokuvassa eli nyt katsomassani Minisankarit 2 – Matkalla maailman ääriin ei ole lähdetty enää toistamaan tv-sarjan temppuja, joista ensimmäinen elokuva on rakennettu. Nyt juonia nivoutuu yhteen useita, ja samalla elokuva on tavallaan perinteisempi. Edellisen elokuvan pääosassa ollut nimetön leppäkerttu on asettumassa perheensä kanssa talviunille, kun muutaman sattuman seurauksena yksi hänen lapsistaan – päätös siitä, onko kyseessä poika vai tyttö, on tarkoituksella jätetty jokaiselle pienelle katsojalle itselleen – joutuu pahvilaatikossa Karibialle. Leppäkerttu (ilmeisesti isä) lähtee samalla lennolla perään edellisen osan muurahaisryhmän johtajan suunnitellessa hämähäkin kanssa pelastusretkeä, joka toteutetaan ilmapallojen varassa lentävällä pienoislaivalla. Tosikoille tiedoksi, että elokuvan hauskin hahmo on romua hamstraava hämähäkki, joka kuuntelee musiikkia iPodilla. Jos tämä on sinulle liikaa, katso jotain muuta.
Kyseessä ei kuitenkaan ole Pixarin (sinänsä erinomaisen) Nemoa etsimässä (2003) uusinta, vaan kuten totesin, juonia on useita. Isä löytää lapsensa samaan aikaan kun muurahainen ja hämähäkki ylittävät Atlanttia, minkä jälkeen uusia juonia nivotaan mukaan vielä muutama lisää. Toisaalta elokuva on äärimmäisen viihdyttävä, toisaalta useiden juonten niputtamisesta jää vaikutelma, että joukko irrallisia tarinoita olisi kasattu yhteen. Elokuvan lopun sivujuonen metsää rantahotellin tieltä kaatavista ihmisistä olisi voinut pudottaa poiskin. Lastenelokuvissa saa olla sanoma ja kannanotto, mutta tällä kertaa toteutus ontuu.
Ylivoimaisesti parasta antia Minisankarit 2:ssa on – sen lisäksi, että puhuttu dialogi puuttuu täysin – tekninen toteutus. Elokuva on toteutettu animoimalla pääosan esittäjät isolta osin oikeiden maisemien ja kuvien päälle. Silloin, kun kuvakulma on selkeästi reaalimaailman puolella ja kuvassa on meitä ihmisiä – jotka olemme vain vähän lavastetta olennaisempia – kamera kuvaa kaukaa ja tarkasti. Pääosan esittäjiä ei juuri samassa kuvassa näy. Kuvakulman vaihtuessa muurahaisperspektiiviin kuva muuttuu perspektiivin lisäksi siten, että syväterävyys pudotetaan erittäin vähäiseksi. Eli kuvan keskiössä olevat asiat ovat teräviä, mutta kaikki kauempana oleva häipyy näkyvistä. Voin kuvitella, että juuri tältä maailma näyttää hyönteisen silmin. Animaatio on moitteetonta ja visuaalisista vitseistä otetaan kaikki irti, kuten pitääkin.
Ensimmäinen Minisankarit oli, kuten totesin, hämmentävän hyvä elokuva ylipäätään. Lastenelokuvana se oli käsittämättömän hyvä. Mikä tosin johtuu siitä, että valitettavan suuri osa lastenelokuvista on kauheaa huttua. Minisankarit 2 – Matkalla maailman äärin vinkkaa etenkin alkuosassaan sujuvasti silmää ensimmäisen osan tapahtumille. Väistäessään vanhan toiston jälkimmäinen kuitenkin hukkaa jotain ensimmäisen pistämättömästä asenteesta samalla, kun eurooppalainen metsämaisema vaihtuu tropiikiksi. Pelastusretken lentävää laivaa kipparoiva hämähäkki, käytännössä musta karvapallo, jolla on silmät ja jalat, on silkkaa timanttia ja vastuussa parhaista nauruista. Muulta osin tunnelma jää välillä ohueksi ja vitsit kenties hiukan irrallisiksi.
Ensimmäistä elokuvaa katsoessaan viisivuotias kohderyhmäläinen kikatti ääneen useita kertoja. Omassa teatterissa kun oltiin, niin parhaat palat pääsi pikakatsomaan uudestaan useampaan kertaan. Toisen elokuvan kohdalla tuomio oli ”oli se tosi kiva”. Toisaalta samassa seurueessa molemmat elokuvat katsonut juuri ja juuri ennen 80-lukua syntynyt totesi Minisankarit 2:sta: ”tykkäsin tästä vielä enemmän, kuin siitä ensimmäisestä”. Kuten sanoin, soveltuu lähes kaikenikäisille.
Kommentointi suljettu.