Disneyn klassikkoanimaatioiden live-action versioiden sarja jatkuu ja vuorossa on Dumbo, satu lentävästä elefantista. Ohjaajan tuolilla istuu paremmin tummasävyisistä saduistaan tunnettu Tim Burton eli on pakko kysyä, onko uusi Dumbo lapsille vai niille, jotka ovat nähneet alkuperäisen Dumbon lapsena?
Disney on keksinyt oivan keinon rahastaa vanhat klassikkonsa uudestaan: tehdään niistä live-action -versioita. Alkuperäisille tekijöille ei tarvitse maksaa mitään, käsikirjoitus on jo valmis story-boardeja myöten ja elokuvateatteriin tulevat lapset sekä ne aikuiset, jotka näkivät alkuperäiset lapsina. Ensimmäinen jonossa oli Disney-animaatiota vain löyhästi lainannut vuoden 2016 Jungle Book (Viidakkokirja). Seuraavina tulossa ovat Aladdin (2019) ja Leijonakuningas (2019), jotka ainakin trailerien perusteella ovat 1:1 jäljennöksiä alkuperäisistä piirrosanimaatioista.
Elokuvateattereissa pyörii par’aikaa ohjaaja Tim Burtonin näkemys Disneyn klassikkosadusta Dumbo. Ajatus Burtonista ohjaamassa Dumbon uusintaversiota on vähintäänkin mielenkiintoinen. Ohjaaja tunnetaan omaleimaisesta tyylistään; tummia gootahtavia sävyjä, lainauksia kauhuelokuvien tyylistä, jotenkin erilaisia ja viallisiksi haukuttuja hahmoja, leikittelyä eri väripaleteilla ja fantasiamaailmalla. Burton on ohjannut omaleimaiseen tyyliinsä muun muassa Batman (1989), Batman Returns (1992), Sleepy Hollow – Päätön Ratsumies (1999) sekä loistavan Big Fish (2003). Toki väliin mahtuu myös huttua, johon totean vastalauseeksi: Saksikäsi Edward (1990) ja ennen kaikkea Beetlejuice (1988).
Kenelle satuja tehdään
Sirkukseen sijoittuva satu lentävästä elefantista, jota syrjitään sen suurien korvien takia, olisi Burtonia omimmillaan. Toisaalta mitään edellä luettelemistani ei oikein voi sanoa lasten elokuviksi, vaikka ne tavallaan satuja ovatkin. Miten siis käy Dumbon, jonka alkuperäisversio vuodelta 1941 on vain 64 minuuttia pitkä, ja jonka tarina puhuvine hiirineen ei välttämättä käänny suoraan live-action -versioksi?
Vastaus ei ole ihan yksinkertainen. Dumbossa on paljon hyvää. Alkuperäisestä piirrosanimaatiosta otetaan lähinnä tarinan ydin sekä muutama viittaus. Tarina laitetaan suurelta osin uusiksi ja seurakseen Dumbo saa muiden eläinhahmojen sijasta joukon ihmisiä. Dumbo syntyy alamäessä olevaan sirkukseen, jota johtaa loistava Danny DeVito (Get Shorty, L.A Confidential). Ystävikseen Dumbo saa sirkuksen show-ratsastuksesta vastaavan Colin Farrelin (Phonebooth, Minority Report) sekä tämän lapset (Nico Parker, Finley Hobbins). Pian elefantti lentääkin, jolloin kankaalle astelee Michael Keaton (Batman, Jackie Brown, Spotlight, Birdman), joka haluaa ostaa Dumbon sekä koko sirkuksen osaksi omaa Dream Land -puistoaan. Samalla mukaan saadaan Eva Green (Kingdom of Heaven, Casino Royale) esiintymään Dumbon kanssa.
Tärkein hahmo elokuvassa on tietenkin itse Dumbo. Digitaali-elefantti on söpö kuin elefantti pienenä. Suuret siniset silmät kavaltavat hahmon digitaaliluomukseksi (niiden korvien lisäksi), mutta muutoin ollaan miten kuten todellisuuden puolella. Joka kerta, kun luulen, etteivät digitaalihahmot enää parane, huomaan olevani väärässä. Ihmishahmojen osalta en osaa sanoa näyttelemisestä oikeastaan mitään, koska katsoin suomenkielisen version. Animaatioissa dubbaus vielä menee, mutta oikeissa elokuvissa illuusio murtuu minun silmissäni täysin. Pitäisi melkein katsoa alkuperäiskielinen versio pelkästään Keaton – DeVito – Burton -trion kokoontumisen vuoksi; viimeksi kolmikko oli yhdessä Batman Returnsissa. Kahdella ensinmainitulla on ilmiselvästi hauskaa valkokankaalla.
Kuten arvata saattaa, unelmapesti osana suurempaa sirkusta ei ole sitä, miltä se näyttää, ja pian Dumbo sekä sen äiti ovat pulassa. Koko porukan on ryhdyttävä pelastusoperaatioon, johon sopivasti tarvitaan suurin osa sirkuksen kummajaisista. Ei elokuvan juonessa mitään vikaa ole ja sen syyttäminen ennalta-arvattavuudesta olisi vähän kummallista. Kyseessä on kuitenkin lasten elokuva ja vieläpä uusversio. Muutama outo katkennut oksa elokuvan tarinaa vaivaa. Sodasta palaavan toisen kätensä menettäneen Holt Farrierin (Colin Farrel) ja Dumbon välille rakennetaan rinnakkaista kaarta, kun molemmat oppivat hyväksymään olemuksensa. Kaari jää kuitenkin torsoksi ja pelkään sen menevän monella katsojalla sujuvasti ohi. Farrierin ja tämän lasten suhteen kasvaminen elokuvan aikana jää ohueksi samoin kuin Farrierin ja Eva Greenin Colette Marchantin ei-romanssi.
Jään kaipaamaan elokuvassa Burtonin tunnistettavaa ohjaajan otetta ja tyyliä, joka näkyy erityisesti elokuvan epilogissa sekä alkuperäisestä lainatussa vaaleanpunaisten elefanttien marssissa. Michael Keatonilla on selvästi hauskaa V. A. Vandeveerena konnan roolissa, mutta ajatellaan hetki koko asetelmaa: suuri sirkus ja huvipuisto haluaa ostaa pienen sirkuksen, kaapata sen vetonaulan ja laittaa tarpeettomat osat pihalle. Muistutan, että Disney osti muutama vuosi sitten Marvel-studion ja viimeistelee juuri 20th Century Foxin ostoa. Tuskin kukaan tarkoitti tehdä allegoriaa, jossa Disney on pahiksen asemassa, mutta siltä se näyttää. Joku sanoisi Keatonin Vandeveeren olevan elokuvan sijainen itse Walt Disneylle.
Ja elefantit lentävät
Uusi Dumbo ei missään nimessä ole huono elokuva. Burtonin Dumbo on parhaimmillaan silloin, kun Dumbo lentää. Uskomattoman söpön pienen elefantin noustessa ilmaan – ensin haparoiden ja myöhemmin viimein liitäen – paatuneempikin aikuinen uskoo taas hetken satuihin. Michael Keatonin hahmon toteamus ”Dumbo, teit minusta taas lapsen” kiteyttää katsomon aikuisten tuntemukset samalla, kun se perustelee elokuvan tarkoituksen. Ottaen kuitenkin huomioon, että kyseessä on satu lentävästä elefantista, nimihahmo liitää ilmojen halki valitettavan vähän. Vaikka Dumbo oppii nimielokuvansa aikana lentämään, itse elokuva ei valitettavasti missään vaiheessa nouse kunnolla siivilleen (korvilleen?). Toisaalta suuri osa lastenelokuvista on niin kaameaa huttua, että kohtalaisetkin elokuvat ovat iloinen poikkeus varsinkin, jos ne vain saadaan elokuvateatteriin saakka.
Pyysin kotimatkalla kannanottoa Dumbosta tyttäreltäni. Viisivuotiaan kohderyhmän edustajan vastaus oli leveä hymy ja peukalo ylöspäin. Tarkempia perusteluja en saanut edes pyynnöstä. Ehkä kannattaa uskoa mieluummin häntä kuin tällaista narisevaa harrastelijatoimittajaa, kun harkitset lippujen ostamista. Pääset kuitenkin näkemään elefantin lentävän.
Kommentointi suljettu.