Penaudion pojat ovat suoraan sanottuna ihan hulluja. Heillä pelkkä pakkaus, paksulla koivuvanerilla terästetty, näyttää makeammalta kuin kiinalaisesta tehtaasta tuleva kaiutinkotelo. Tuhdit pahvit avataan ottamalla käteen ruuvimeisseli tai -väännin ja avataan kymmenkunta mustaa ruuvia. Kaiuttimetkin on pakattu kankaisiin pyjamiin eikä muoviin. Pelkästään pakkauksia avatessa tuli niin hyvä mieli, että oli hymyilin salaa useampaan kertaan. Ja itse asiassa Cold Rayn jalustat pakataan luonnollisesti tismalleen samalla tavalla.
Nykyinen Penaudion edustaja World Audio Distribution siis toivoi, että ottaisin heidän jalustansa mukaan Rebelien kanssa. Minä taas ajattelin, että johan minulla on tolpat, kahdetkin. Kunnes sitten aloin avata pakettia ja pääsin hiplaamaan Cold Rayn tolppia. Ovathan ne ”vähän” eri tasoa kuin nuo aiemmin toimistolla nököttäneet peltimallit. Taidan antaa peltiset pois ja pitää Cold Rayt. Ellen muusta niin ihan ulkonäkösyistä.
Ja jos ajattelee, mitä jalustan tulisi tehdä – pitää kaiuttimet paikoillaan ja olla itse soimatta, Cold Ray toimii paljon paremmin kuin halpa peltimalli. Rautaputket soivat aina ellei niitä täytä hiekalla tai vastaavalla, mutta Cold Rayn pystyputki on lähes resonanssiton sellaisenaan.
Tutut tunnusmerkit
Rebel ja Rebel Two ovat Penaudion halvimmat mallit. Kummankin ulkonäkö on sellainen, että yhtään Penaudion kanssa tutuksi tullut tunnistaa ne helposti. Vanerikuori ja reippaasti syvyyttä suhteessa leveyteen ovat selvät tunnusmerkit.
Sekä Rebelissä että Rebel2:ssa suurin mitta on syvyys. Etulevy on vain juuri ja juuri bassokeskiäänen ja pienellä suuntaimella varustetun diskantin kokoinen, riittävä tilavuus tulee paljolti syvyydestä. Bassokeskari on Rebelissä nelituumainen ja Kakkosessa pykälän isompi 5.25-tuumainen. Diskantti on kummassakin sama loivassa suuntaimessa istuva tuumainen tekstiilikalotti.
Kaiuttimien satiininhimmeä puupinta on todella hieno. Sen tuntee ihan eri tavalla oikeaksi puuksi kuin muovilakalla umpeen vedetyn kiiltopinnan. Muovilakan alla voi olla puuta tai puujäljiltelmäkontaktimuovia, tuntuma on sama. Kun elementtipuolelta kaarretaan kaiuttimen taakse, löytyvät tuhdit WBT:n kaiutinliittimet ja metallinen refleksiputki. Jep, voit hyvin kuittailla näiden kanssa kaverillesi, että hänen kaiuttimissaan putki on joko vessapaperirulla (pahvia) tai viemäriputkea (muovia). Ei se metalliputki parempi tai huonompi ole kuin pahvi- tai muoviputki, mutta sata kertaa tyylikkäämpi kyllä.
Kirkkaasti säihkyvä pienokainen, Rebel
Pienen Rebelin läpikuultavuus on hämmästyttävää luokkaa. George Bensonin So What soi keskialueeltaan todella hienosti. Niin, sitähän tälläinen pikkukaiutin on, ponneton keskialuetoitotin? Ei muuten ole. Bassopää ei toki pullistele yhtään, mutta se ulottuu käytännössä aivan riittävän alas musiikista nauttimiseen. Sinne 50 hertsin huitteille. Yleisluonne on vakiosijoituksellani eli irti seinistä hieman kevyt, seinän vieressä soundi mehevöityy hyvin ja se onkin mielekkäin sijoituspaikka näille. Bassopää kestää myös hyvin huoneen aiheuttamia korostumia eli Rebel istuu mainiosti kerrostaloympäristöön, jossa tilaa ei ole paljon ja kivirakenteet korostavat bassoa selvästi.
Diskantti on ylimmiltä osiltaan kirkas. Kun kaiuttimet ovat aivan kohti käännetyt niin yläpää soi energisesti. Jos et sellaisesta pidä niin joko pidä kaiuttimet seinien suuntaisesti ja anna musiikin täyttää avarasti koko tila tai sitten käännä kaiuttimia lähes 45 astetta ja nauti tarkasta stereokuvasta. Ja jos pidät kirkkaasta soinnista niin sitten vain kohtisuuntaus kuuntelijaan ja lisää hyvää musiikkia.
Nimestään huolimatta Rebel ei ole nuori kapinallinen, joka huutaa joka asiaan terävällä keskisormella eriävän mielipiteen. Enempi päinvastoin. Se on hyvinkin sofistikoitunut, hienovaraisten sävyjen ja nyanssien päälle ymmärtävä. Akustiset instrumentit ja aidot sävyt, ne ovat pienen Rebelin ominta aluetta. Ei ihme, suunnittelija Sami Penttilähän on itse muusikko. Billie Holiday, George Benson, The Blues Brothers, Dave Brubeck ja moni muu musiikillisesti hieno tapaus toimivat erinomaisesti.
Kyllä Ken Ishiin teknohumppa Melting Pot kiitää sekin ja saa jalat alkavat tampata välittömästi. Metalliin en usko naperon taipuvan, mutta niin vain ruotsalaisen Tiamatin Wildhoney-levyltä tulee soiteltua tunnelmallisesti muriseva ja ärjyvä kappale toisensa perään. Vain tukan puute haittasi moshausta. Eli itse asiassa Rebel on varsin moneen taittuva. Äänenpainevaratkin ovat aivan riittävät, kerrostalossa näillä hankkii sujuvasti häädön ja vaikka naapuria ei olisikaan ahdistumassa musiikkimaustasi niin resurssit riittävät hyvään fiilistelyyn.
Kuten pienellä kaiuttimella aina, kuunteluetäisyys vaikuttaa paljon stereokuvaan. Rebel pystyy välittämään läsnäoloa ja tilaa kauniisti ja tunteita välittävästi, mutta vahvasti suuntaavien ratkaisujen veitsenterävään erotteluun se ei taitu. Paitsi, jos kuuntelet aivan läheltä, pienen kaiuttimen kanssa se kun ei aiheuta minkäänlaisia sivuoireita. Metrin etäisyydeltä Rebel avaa upean kolmiulotteisen teräväpiirtomaiseman äänitteelle taltioituun tilaan.
Isompi ja aikuisempi, Rebel Two
Siinä, missä Rebel on kieltämättä energisen menevä tapaus, Rebel Two ottaa selvästi rauhallisemmin, jopa aavistuksen pidättyväisesti. Billie Holiday ehtii hyvin vetää henkeä ennen kuin sanoo suoraan edessäni ”I Get Along Without You Very Well”. Soundi on miellyttävän täyteläinen ilman seinätukea kaiuttimille, rauhallinen ja hosumaton, ja kuitenkin diskantiltaan kirkkaasti helähtävä. Dick Tracy -elokuvan avausraita välittää tiiviin painostavan tunnelman taitavasti vaikka tuuttaankin jo varsin kovaa. Rebel Two ei pahastu vaikka hätistelen sen äärirajoja, kunnioitettava saavutus kun kyseessä on kuitenkin pieni kaiutin.
Pikku-Rebeliä rauhallisempi luonne vie ajatukset albumeihin, joilla on paljon tunnearvoa ja sitäkin kamalammat soundit. Def Leppard, High ’n’ Dry -levyn nimikkoraita (Saturday Night) iskee kuivana ja korkealta, kuten kuuluukin. Samoin sen jatkona soiva Bringin’ on the Heartbreak -slowari tuo teinihaikeuden vahvana mieleen. Tälläiset asiat olivat tärkeitä silloin, no, aika kauan aikaa sitten. Mutta ne ovat oleellinen osa kunkin minuutta ja Rebel2 vie musiikinlajista riippumatta hyvin matkalle muistoihin. Minut minun muistoihini, sinut omiisi.
Joten jatketaan samalla tiellä. Teos, joka taisi aloittaa minun kiinnostukseni klassiseen musiikkiin. Igor Stravinskyn Tulilintu, mutta ei normaalina orkesteriversiona vaan japanilaisen elektroakustisen musiikin taitajan Isao Tomitan erikoisena albumina. Joka sivumennen sanoen nousi aikoinaan levylistojen kärkipäähän monessakin maassa. Moogilla luodut äänimaisemat pulputtavat, kieppuvat, ympäröivät, sinkoilevat ja edelleen ihmetyttävät.
Kaksi erilaista
Penaudio Rebel ja Rebel Two ovat ulkoisesti hyvin samankaltaisia, mutta molemmilla on selkeästi oma luonteensa. Malliston starttaava pienikokoinen Rebel on omanlaisensa jalokivi. Kirkas ja säihkyvä, mutta ei pelkkää sähinää vaan keskialueellaan hyvinkin kauniisti sävyjä avaava. Lisäksi näin pieneen koteloon puristettu laatukaiutin on tuntuu hienolta, se on tavallaan tiivistettyä hifiä.
Rebel Two toimii hyvin Rebelin isoveljenä. Jotain samaa, mutta selvästi aikuisempi. Ei, ei se pikkuvanha ole, ei mikään rasittava viisastelija. On vain hillitympi ja hallitumpi esityksessään kuin pikku-Rebel. Ja jos tila on suuri, Rebel saattaa jäädä hieman ohutsointikseksi, siinä Rebel Two auttaa paljon lämpimämmällä sävyllään.
Kumpi? Jos minun pitäisi osoittaa näistä kahdesta sormella se, jonka haluaisin omaan olohuoneeseeni niin valinta osuisi pienempään. Pidän siitä, että kaiuttimet voivat toimia ihan seinän lähellä vaikka se toki stereokuvan tarkkuutta ja ilmavuutta aina syökin. Ja jotenkin Penaudio Rebel on hyvin kompaktina kaiuttimena tosiaan erittäin tiivis paketti, ihan kaikki löysät on otettu pois. Stereokuvadiggarille ja lämpöisen soundin ystäville taas Rebel Two tarjoaa paljon enemmän kuin perus-Rebel.
Lyhyesti: Tiptop-tasoista aitoa viimeistelyä ja sopivasti omaa luonnetta.
Hinnat
Penaudio Rebel: 1 095 euroa pari
Penaudio Rebel Two: 1 495 euroa pari
Valmistaja: Penaudio
Penaudio-kauppiaasi:
Kommentointi suljettu.