Vince Bruzzese, mies kanadalaisen Totemin kaiuttimien takana, on pitänyt päänsä yli neljännesvuosisadan ja tehnyt kaiuttimia oman näkemyksensä mukaan. Kaikki ratkaisut eivät ole tavanomaisia ja osa saattaa tuntua jopa kummallisilta.
Yksi Totemin erikoisuuksista on se, että kotelon sisällä ei ole vaimennusainetta ollenkaan. Ja lisäksi vanerinen kotelo on lakattu myös sisältä. Mittarihifisti tuhahtaa sisälakkaukselle ja halveeraa vaimennusaineen puutetta. Toisaalta, kaiutin on niin pieni, että bassokeskiäänisen toiminta-alueelle ei pahoja resonansseja pääse syntymään. Oikealla elementin asettelulla ei edes pystysuunnassa.
Ja se lakkaus. Tulos on akustisesti erilainen kerros koteloseinämän pinnassa kuin seinämän keskellä. Ja energian siirtyminen materiaalista toiseen tuppaa aina tuottamaan häviöitä eli tulos on yksinkertainen kerrosrakenne. Ymppäämällä kerrosrakenteeseen puuta, hunajakennoa, alumiinia ja eksotiikkia olisi varmasti saatu vielä kuolleempi ratkaisu, mutta moninkertaisella hinnalla.
”Keskialue ja diskantti ovat ehkä
aavistuksen kuivakoita, samalla
tavalla kuin brittiläinen huumori.”
Refleksiputki, ja toinen putki?
Kotelo on jaettu kahteen osaan. Se alempi reikä takalevyssä ei siis ole lisärefleksiputki vaan alemman kammion täyttämistä varten. Valmistaja suosittelee kokeilemaan, mikä kuulostaa parhaalta. Kammio tyhjänä vai enemmän tai vähemmän täytettynä. Täyttömateriaaliksi passaa esimerkiksi rautakaupoista saatava hiekkapuhallushiekka.
Lisämassa tietysti vakauttaa kaiutinta ympärillä pyörivää vauhdikasta elämääkin vastaan. Kun oikea lisämassan määrä on löytynyt, voidaan alakammio tulpata mukana seuraavalla läpinäkyvällä tarralapulla.
Valmistaja tarjoaa vakiona olevan jalustalevyn lisäksi näyttäviä metallijalkoja, jollaiset testiyksilössämmekin oli. Se vakiolevy kiinnittyy kaiuttimen pohjaan sinitarralla, joka on keltaista.
Täysii! Siistii!
Aloitin iskemällä kaiuttimet epähifimäisesti etuseinää vasten ja kehtasin vielä jättää ne kääntämättä kohti kuuntelupaikkaa. Sisustuslehtiasennus siis.
Bassopäätä tulee tällä sijoituksella vähän runsaasti koska pienuudestaan huolimatta Arro toistaa sen verran alas, että se herättää huoneen alimman seisovan aallon kumisemaan. Tuosta pienestä bassoboostista huolimatta, tai ehkä osittain sen takia, soundi on erittäin hauska.
Keskialue ja diskantti ovat ehkä aavistuksen kuivakoita, samalla tavalla kuin brittiläinen huumori. Eli kuunnellessa huomio kiinnittyy nyansseihin, jotka tekevät esityksestä elävän ja kulkevan. Välillä meinaa hymyilyttääkin, mutta pyrin tukahduttamaan tunteen. Töitähän tässä tehdään. Kuin viimeistä päivää – ennen lomaa.
Teknorenkutukset rullaavat nautinnollisen kovaa. Terävintä iskua ja potkua ei ole, mutta hei, nyt on kyse 13 senttiä leveästä kaiuttimesta. Lähinnä kyse on siitä, että bassopää ei luonnollisesti irtoa 4,5-tuumaisesta elementistä, edes hyvin järeästä, samalla tavalla kuin parista 15-tuumaisesta. Keskialueen ja diskantin suhteen soundi on selkeä ja tasapainoinen. Ei ihan viimeisen päälle siistiksi hiottu, mutta riittävän tasapainoinen ja hyvin eloisa.
Tässä kohtaa nolottaa. Joudun paljastamaan, että luin käyttöohjetta. Jossa sanottiin, että sopiva etäisyys seinästä Arro-parille on 15 – 90 cm. Joten hinaan niitä ihan hieman eteenpäin ja bang – bassokumina poistui. Tilalla on vain jäntevä ja sykkivä bassopää, joka pitää rytmimusiikin biitin tiukasti iholla. Ja ei, bassokuminan poisto ei vaikuttanut tippaakaan negatiivisesti kulkevuuteen.
Minun kohdallani vaadittiin huomattavan suuria tahdonponnistuksia, jotta maltoin irtautua 20 Fingersistä, Analog Pussysta ja Ken Ishiistä siirtyäkseni hitaammin kulkevaan materiaaliin. Vaan kun se 20 Fingersin Short Dick Man sattuneesta syystä on musiikkiserverillä aakkosissa päälimmäisenä.
”Oleellista on Billie Holidayn
intiimi esiintyminen minulle.”
Myös tunnelmalliseen cruisailuun
Siirtyminen Ken Ishiin japaniteknosta yli puoli vuosisataa vanhaan Billie Holidayn Lady In Satin -levyyn on tietynlainen kulttuurishokki. Onneksi ei kuitenkaan tunnelmaa pilaava sellainen. Billie nousee suurena ja avarana esille, ja kuitenkin tasapainoisena ja riittävän lämpimänä.
Ei, ässät eivät ole yhtä steriilin puhtaita kuin suurilla torvilla tai elektrostaateilla ja ei, stereokuva ei… No, kaiuttimet seinää vasten ja kuuntelupaikkaa kohti kääntämättöminä ei juuri voida puhua stereokuvasta. On, Billie on keskellä. Ja kyllä, orkesteri on sitten leveämpänä. Mutta se ei kiinnitä huomiota alkuunkaan. Oleellista on Billien intiimi esiintyminen minulle.
Saahan näistä tosi tarkkaakin stereokuvaa, nappaa sirot tolpat vain kauas seinistä ja lähelle kuuntelupaikkaa. Pienenä kaiuttimena todella läheltäkin kuuntelu luonnistuu ilman äänen hajoamista. Niin läheltä, että kaiuttimien asentoa ja paikkaa voi hienosäätää ojentamalla jalkansa kuuntelutuolista.
Lyhyeltä kuuntelumatkalta Arrot piirtävät vahvan holografisen esityksen, jossa kaikki osat ovat hyvin tarkasti paikoillaan. Tästä huolimatta se läppäriä hölskyttävä syke on erittäin vahvana läsnä. Herbie Hancockin Doin’ It groovaa, Black Hawk Down -soundtrackin Barra Barra saa minut istumaan suoraan elokuvateatterin parhaalle paikalle ja Dire Straitsin ensimmäisen levyn Water Of Love vetää kylmät väreet selkään sekä muistoillaan että esityksen selkeydellä.
Silti, Stravinskyn Tulilintu alkaa kokonaisvaltaisena siltä seinustasijoitukseltakin. Eteeni ei piirretä diagrammia eri soittajaryhmien ja instrumenttien sijoittumisesta stereokuvaan vaan musiikki vain tulvii tilaan. Mieli harhailee välillä haaveilemaan jotain muuta ja sitten palaa esitykseen. Suuren orkesterin voima on koko ajan läsnä, tämä kaiuttimen kanssa ei tarvitse pelätä, että bassopään uskottavuus ei olisi kunnossa.
Geroge Bensonin So What iskee taas jalkahermoon ja räpylä ei suostu lepäämään lattiaa vasten. Kantapään naputtama tahti on toki rauhallisempi kuin teknolla, mutta vähintään yhtä määrätietoinen. Bensonin kitara elää, kiihdyttää ja kurvaa tiukasti, pitää tunnelman hyvin vahvana yllä.
Ei ihme, että tietyissä piireissä Arroa pidetään erinomaisena parina Naimin elektroniikalle. Molemmat painottavat hyväntuulista menevyyttä ja elävyyttä ja komboa kuulleena on helppoa sanoa vehkeiden tukevan toisiaan. Ei sillä, toistuu se menevyys monella muullakin merkillä, ei minulla täällä Naimia ollut paikalla.
Piisaako vai pannaako isompaa?
Arro on Totemin malliston pienin lattiamalli. Sillä pääsee siitä huolimatta erittäin pitkälle. Arron kanssa asiat saattavat jopa loksahtaa helpommin kohdalleen kuin niillä suuremmilla. Totem Arro on perinteisen hifin vaihtoehto moderneille yhden laatikon ratkaisuille. Se on jotakuinkin yhtä helppo kuin ne, välittää vain musiikin tunnelman monta kertaa vahvempana kuuntelijoille.
Äänenpainevarat ovat pieneksi kaiuttimeksi hyvät. Kerros- ja rivitaloympäristössä nämä tuskin koskaan piiputtavat, naapurittomat tilat sitten omien tarpeittesi mukaan. Jos haluat antaa aina enemmän ja enemmän hanaa niin osta Cerwin-Vega!. Normaaliin käyttöön ja kohtalaisen pitkälle fiilistelyyn Arro riittää enemmän kuin hyvin.
Vaikka julkaisenkin tämän jutun lomani aikana niin Totem Arro oli erinomainen siirtyminen töistä kesälomalle. Helposti kuunneltava, jatkuvasti hymyilyttävä ja viimeisenkin työpuserruksen hauskaksi muuttava kaiutin on ehdottomasti suositeltava. Ainakin kuuntelijalle, joka arvostaa vaivatonta sijoitettavuutta, hyvää kulkevuutta ja hyväntuulisuutta. 3D-teräväpiirtostereokuvaakin siitä saa ja silti kaiutin onnistuu pitämään iloisen ja menevän luonteensa päälimmäisenä tunteena.
Kommentointi suljettu.