Levyarvostelu - Nightwish – Imaginaerum - Sony Music

Menolippu kummitusjunaan

Edellisen Nightwish albumin jälkeen päätin että nyt riitti. En enää ikinä osta kyseisen bändin äänitteitä! Jos suomalainen yhtye palkkaa ruotsalaisen vokalistin, eikä onnistu todella tyrmäämään seuraavalla levyllään, niin antaa olla.

Dark Passion Play kyllä menestyi kaupallisesti, mutta Anette ei minua vakuuttanut ollenkaan, vaikkei nyt suoranainen katastrofikaan ollut. Eipä vain istunut mielestäni biiseihin saumattomasti. Sitä paitsi arvostamani kansitaide oli bändillä liukumassa kovaa vauhtia kohti tylsääkin tylsempää, mitään sanomatonta ja päämäärätöntä photoshop-massaa.

Satuin kuitenkin törmäämään netissä Storytime kappaleen videoon, joka on oikeastaan nippu klippejä tulevan Holopaisen visioiman Imaginaerum-fantasiaelokuvan kuvauksista. Pakko myöntää että olin vaikuttunut. The Nightwish is back! Ei Tarjan Nightwishina, vaan erilaisena uutena ja tuoreena, jolla on sadunomainen tarina kerrottavanaan kuulijalle. Lisäksi Anette (ja ääni) on vihdoinkin löytänyt paikkansa bändissä.

Suomeksi lauletun Taikatalvi intron haluaisin jostain kieroutuneesta syystä kuulla myös Anetten laulamana, suomeksi. Kutkuttavan intron jälkeen kyyti onkin melkoista kummitusjunaa ja vuoristorataa, koko 74 minuuttia kestävän kierroksen ajan.

Täydellisen hittibiisi Storytimen perään tykittävä Ghost River, ei anna kuulijalle löysää talutusnuorasta yhtään. Ja hyvä niin, sillä jos Holopainen aikoo käydä lompakollani jatkossakin, on tämän levyn kestettävä vahvana loppuun asti.

Slow, Love, Slow on lempeänä balladina lähinnä Anetten tyylinäyte, ja ilmeisesti se levyn pakollinen aito slovari. Onneksi tämän perään räjähtävä riehakas irkkuvaikutteinen I Want My Tears Back, palauttaa ryhdin ja laittaa jalan vippaamaan mainion kertosäkeen tahtiin. Melkein teki mieli avata viskipullo tätä kuunnellessa.

Scaretalen kuoropätkät tuovat haikeana mieleen Turusen vokalisoinnin, mutta Anette palauttaa julmilla sanoituksilla kuulijan omaan kauhutarinaansa. Seuraava Arabesque on instrumentaaliteoksena levyn puhtainta leffatavaraa, jota koko levy siis periaatteessa tulee jossain määrin olemaan.

Levyn loputkin kappaleet tukevat kokonaisuutta oikein kelvollisesti. Rakenteet ja soundit seurailevat edellä mainittujen teosten tyylejä ja tunnelmia, kuoroja, aitoa orkesterityöskentelyä ja mahtipontisuutta vahvasti viljellen. Etenkin Song of Myself raidan tietyt osat ovat kertakaikkiaan upeita.

Kyllä tämä kokonaisuus herättää helposti suuria tunteita ja upottaa kuulijan leffamaiseen äänimaailmaan yllättävän syvälle, ilman kuvaakin. Helppo levy tämä ei kaikille tule olemaan, mutta kärsivällinen kuuntelu palkitaan. Mielenkiintoista nähdä miten Holopaisen visiot lopulta tulevat toteutumaan valkokankaalla.

Näin monimutkaisen, mutta onnistuneen levytyksen jälkeen on kyllä pakko kysyä, että mitä seuraavaksi? Alkavatko bändin tavoitteet olla jo suuruudenhulluutta? Vaikea sanoa, mutta ainakaan ihan vielä ei haukattu liian isoa palaa kakusta.

Ehkäpä seuraavalla levyllä (nyt kansissa seuraavan instrumentaaliversiokiekon tilalla) on mukana toinen levy kappaleista Anetten, ja toinen Tarjan laulamana. Sitten omat Tarja- ja Anette-kiertueet vaan käyntiin, niin johan ollaan taas otsikoissa pitkään. Melkoinen visio, vai mitä?

Imaginaerum on teknisestikin ajatellen loistova näyte bändiltä ja koko tuotantotiimiltä. Likimain virheetöntä jälkeä. Näin monikerroksisten orkesteriosuuksien äänittäminen voi olla haastavaa toteuttaa irtonaisesti ja vaikuttavasti, mutta tällä levyllä taidoissa ei olla säästelty. Aiempia yhtyeen levyjä vaivannut lievä bassoboostauskin on vihdoin poissa ja äänitys on kaikinpuolin tasapainossa. Onnittelut Nightwish. Hieno albumi ja tervetuloa lompakolleni jatkossakin.

Teksti: 
Tagit: