fbpx
Testit

Linn Adikt -MM-äänirasia testissä

Linn Adik -äänirasian pohjana, siellä jossain alla, on Goldringin tonnisarjalainen, mutta tarkka tieto muutosten määrästä on todennäköisesti vain Linnillä. Samaa perusrunkoa käyttävät muutkin, Roksan ja Audio Note UK esimerkiksi. Molemmat hyvin arvostettuja nimiä vaikka eri arvoilla asiakkaita ehkä houkuttelevatkin kuin Linn.

Termiä muodollisesti pätevä käytetään milloin vilpittömänä ja milloin kieli poskessa. Onko Adikt muodollisesti pätevä? Pyöreä muoto näyttää toki kivalta, on se paljon sulavalinjaisempi kuin Lego-designiä edustavat vaihtoehdot. Vaan ainakin näin levysoitintaipaleensa alussa taapertavalle musiikinkuuntelijalle ne kantti kertaa kantti -muotoillut rasiat ovat miljoona kertaa helpompia kohdistaa. On sitä suoraa sivua joka puolella, josta näkee, milloin ollaan vasta melkein linjassa ja milloin ihan kohdallaan.

Minä sain onneksi hyvät protractorit sekä Regaan että Linniin ja Adiktin suoran takaseinä avulla kohdistus sujui paremmin kuin tanssi minulta. En tosin ole kovin taitava parketilla. Parempi, ettei itse asiassa puhuta siitä yhtään enempää. Mutta aijai, valmiit kierteet rasian rungossa ovat todella mukavat kun vertaa niiden puolen kynnenkärjen kokoisten mutterien kanssa ähräämiseen.

Poistin rasiasta Linnin oman varren asennukseen tarkoitetut ohjaustapit leikkaamalla ensin suurimmat palat sivuleikkureilla pois ja sitten vuolin veitsellä loput. Muista pitää neulasuoja paikoillaan toimenpiteessä!

Adiktin kuoressa on muoviset nastat, jotka auttavat siinä, että kohdistus menee heittämällä kohdalleen kun rasia asennetaan Linnin äänivarteen. Koska ensimmäinen kohdesoitin oli Rega RP8, piti nämä raksia tietysti ensin pois. Aloitin pienillä ja terävillä sivuleikkureilla, niillä sai helposti suurimmat irti. Sitten vain terävällä veitsellä varovasti loput.

Tutulta pohjalta

Olen jostain syystä tykästynyt Audio-Technica AT95E -äänirasiaan varsin paljon. Toki, jos soitin, jossa ysivitonen on kiinni, on kovin rempula, ei rasia kuulosta hyvältä vaan tuo enemmänkin esille vain huonoimmat puolensa. Se voi kuulostaa väärässä paikassa selvästi kovasävyiseltä ja yksioikoiselta.

Hyvässä soittimessa AT95E sen sijaan on neutraali, nopea ja innostava. Joiden askien piikittävä ja ehkä suttuinenkin diskantti (joka nostaa minulla tukan pahasti pystyyn) loistaa poissaolollaan, jos toki myös kaikenlainen vaaleanpunainen asioiden romantisointi. Ja vaikka AT95 maksaa kymppejä, se on oikein paljastava kapistus siitä, mitä levysoittimien muu rakenne aiheuttaa. Sitäpaitsi, se alkaa olla mukavan tuttu ja on senkin takia hyvä vertailukohta.

Selkeät värikoodit äänivarsijohdoille.

Kokeilin rasioita kahdessa soittimessa, Rega RP8:ssa ja Linn Sondekissa. RP8 on valmistajan hi-tech-runkoinen yksi lippulaivasta alaspäin oleva malli ja Linn Sondek legenda. Tämä oma yksilöni ei tosin ole ihan viimeisintä huutoa kuten RP8 Regalla vaan 1980-luvun puolivälistä. Vartena on Ittok LV II ja moottorin virtalähteenä olisi Valhalla, paitsi että koin sen kunnostamista helpommaksi vaihtaa tilalle Herculeksen. Hercules on kehitetty Valhallan pohjalta, mutta ei ole Linnin tekemä. Monen hyväksi havaitsema siitä huolimatta.

Sondek on kriittinen siitä, että sen jousitus on säädetty oikein. Väärin säädetty ei soi yhtä hyvin kuin oikein säädetty. Lisäksi äänivarren johdon on oltava niin, ettei se vedä apurunkoa minnekään. Olen ihan varma, että oma Sondekini ei ole yhtä hyvissä säädöissä, mihin kymmeniä soittimia kuntoon laittanut ammattilainen sen saisi. Ja silti se soi tosi hauskasti.

Ykkösvaihde, RP8 ja AT95E

Lähtökohtana oli melko tuttu yhdistelmä, Rega RP8 ja se noin kymmenesosan testirasiasta maksava Audio-Technica AT95E. Ysivitosessa oli nyt ihan alkuperäinen neula, päinvastoin kuin aikaisemmassa testissä, jolloin kiinni oli monta kertaa rasiaa kalliimpi japanilainen shibata-hiottu versio.

AT95:n huonolla soittimella pintaan nousevaa kovuutta (huonolla soittimella) ei RP8:lla kuulu ollenkaan. Ainoa siihen viittaava asia Saden Sweetest Taboo -kappalella on ehkä se, että kaikenlainen ylimääräinen romantisointi ja kaunistelu puuttuu tyystiin. Bassopää on nopean napakka ja keskialue kulkevan selkeä ja kaunistelematon. Diskantista puuttuu kokonaan joidenkin halpisrasioiden nopeasti korviin (ainakin minun korviini) ottava epäpuhtaus, säksätys ja korostunut sihistys.

”Lähtökohtana oli tuttu
yhdistelmä, Rega RP8 ja
Audio-Technica AT95E.”

Levysoitin kuulostaa romanttisen pehmeältä ja lämpimältä? No ei tämä yhdistelmä ainakaan, nyt mennään ripeästi ja tarkasti. Ylipaksun untuvapeiton ystäville en suosittele, mutta kuten Rammsteinin Los-kappale kertoo, uskottavuutta ei kyllä puutu tippaakaan. Basso murisee herkullisen mehevänä, kuin täydellinen hiiligrillistä nouseva medium miinus -pihvi (hirveä tai ainakin hevosta eikä mitään mautonta talouslehmää).

Ainoa sivuoire on se, että on pakko kääntää volumea reilusti lisää. Eivät korvani vielä kovilla ole, mutta nyt alkaa nojatuolin pohjajousi saada työtä tehtäväksi. Syke vie koko vartalon mukanaan, mitä ikinä se saksankielinen Los sitten onkaan (minun saksankielentaitoni rajoittuu autoalan lyhyeen oppimäärään eli tiedän Wunderbaumin). Jos ajattelen, että ruotsiksi täi on lus niin ehkä vain nautin menosta enkä mieti sanan olemusta sen tarkemmin.

Kakkoselle, LP12 ja AT95E

Linnillä Ysivitosen soundi muuttuu selvästi painokkaammaksi. Teen nyt tietysti sen virheen, että koitan kuunnella enemmän äänitteen piirteitä kuin itse musiikkia. Linnin kanssa kun se musiikin sisältö olisi oleellisempaa kuin stereokuvaan liittyvät avaruuskoordinaatit. Ja on Sondekin kanssa musiikki helpompaa, mukavampaa.

Rega RP8 on urheiluauto, sen kanssa voi nauttia vauhdista ja vaarallisista tunteista. Sondek, ainakin tämä minun noin 30-vee ja epämääräisissä säädöissä oleva vanhukseni, on enemmän nojatuolimatka. Bassoilla on enemmän täyteläisyyttä ja jo se muuttaa balanssia selvästi. Keskialue ja diskantti kuulostavat kuulaammilta, helpommin lähestyttäviltä.

Skottivalmistaja ei laita rahaa puulaatikoihin ja samettipehmusteisiin, ne kun eivät saa musiikkia kuulostamaan paremmalta.

Menettääkö Rammstein jotain nojatuoliasenteella? Ei ainakaan tarvetta antaa lisää hanaa. Alapään murina saa lisää hartioita, ehkä myös tipan lisää vatsaa. Vaivatonta uskottavuutta joka tapauksessa.

Tämä alustus ihan siksi, että sain selvän pohjan kahden soittimen (pyörityskoneisto + äänivarsi) eroihin. Nyt sitten se oleellinen asia, miten Linn Adkit toimii tasapainoiseen, nopeaan ja neutraaliin Audio-Technica AT95E:hen verrattuna näissä samoissa levysoittimissa.

Kiihdytys kolmoselle, RP8 ja Adikt

”Adikt ottaa rennommin, se
on helpompi kuuntelijalle.”

Hyppäys AT95:sta Adiktiin on melkoinen. Syke, menevyys ja yleinen rytminen kulkevuus ovat Adiktilla jota kuinkin yhtä hyvät kuin tuolla mainiolla halpiksella. Sen sijaan AT95E:n vähän töksähtävä ”Tää on nyt tässä tälleen” -esitystapa puuttuu kokonaan, Linn Adikt on paljon hienostuneempi, paljon sulavammin liikkuva.

Revenge MM -levysoitinesivahvistimen kanssa Adiktin yläpää oli alussa aavistuksen rapsakka. Siis silloin kun rasiayksilöllä ei ollut montaakaan tuntia takanaan. Puolen tusinan albumin jälkeen yläpää oli edelleen kirkas, mutta oleellisesti puhtaampi. Pitää tietysti muistaa, että vertailukohta – AT95E – tuskin on rasia, jota nauhadiskanttimiehet ensimmäisenä valitsisivat soittimiinsa.

Aiheuttaako Rammstein addiktion Adiktilla? Ero AT95E:n ja Adiktin välillä on samankaltainen kuin AT95E:llä RP8:ssa ja Linn Sondekissa. Adikt ottaa rennommin, se on helpompi kuuntelijalle. Musiikki soljuu ja jokaisesta pienestä yksityiskohdasta ei tehdä suurta numeroa. Karuna alkava We All Live in America kuuluu edelliseen Los-kipaleeseen verrattuna karuna, mutta ei niin karuna, että niskanikamat kitisisivät toisiaan vasten.

Tårta på torta?

Sitten se suurin kysymys. Linn Adikt ja Linn Sondek. Tårta på tårta? Onko soljuvan äänirasian yhdistäminen vähän rennon pehmeään levysoittimeen tuhoon tuomittu yritys? Se selviää vaihtamalla aski, näitä kun minulla valitettavasti ei ole kourallista kuten niitä AT95:a. Toisin sanoen vaihto soittimesta toiseen ei mene samalla tavalla lennossa kuin ysivitosella.

No ei ole juuri pahaa sanottavaa yhteispelistä. Adiktin bassopää saa Sondekissa lisää sävykkyyttä ja RP8:lla hieman etäiseksi jäänyt keskialue on nyt hienosti esillä. Juuri niin, että musiikillinen olemus on koko ajan vahvana esillä. Saden Sweetest Taboo on hyvinkin makean kuuloinen. Se soljuu, kulkee, yksittäiset instrumentit pomppaavat tarvittaessa esille, siis silloin kun niillä on jotain sanottavaa. Kuulas, oikealla tavalla käheä, kevyesti liikkuva.

Kuulas ja kevyesti liikkuva, sitäkö minä haluan Rammsteinini olevan? Vit… Ei hätää, ei se sellainen olekaan. Basso murisee mehevänä, aavistuksen AT95:a kevyempänä ja pehmeämpänä kyllä, mutta mahdollisimman vaivattomasti biisiä eteenpäin vievänä.

”AT95 iskee lujaa, tarkasti ja
täsmällisesti. Adikt on hieman
pehmeämpi, mutta musiikillisesti
kokonaisvaltaisempi.”

Adiktin ja AT95:n bassotoistoa voisi verrata hyvään putkivahvistimeen ja transistorivahvistimeen. AT95-trankku iskee lujaa, tarkasti ja täsmällisesti. Adikt on hieman pehmeämpi, mutta musiikillisesti kokonaisvaltaisempi. Bassopää ei hakkaa pinnassa huomionkipeänä vaan sulautuu sävykkääksi osaksi kokonaisuutta. Kumpi on oikeampi? No tietysti se, josta sinä pidät enemmän.

Se pieni yläpään kirkkaus? No, kyllä Till Lindemannin sylki pärskähtää diskanttitorvista aidompana kuuntelupaikalle. Barry White lausuu juuri niin pehmeän uskottavasti ”Don’t Make Me Wait Too Long”, että kaikkia muita miehiä ällöttää kateudesta. Tämä siitä huolimatta, että vuodelta 1976 oleva Is This Whacha Want -levy ei saa mitään erityispalkintoja äänenlaadustaan.

Chisu, Minä ja mun pää. Tunnen kappaleen ja käännän äänenvoimakkuutta riittävästi, jotta saan bassobiitin rintalastallakin talteen. Terävämpääkin iskua on kuultu, mutta harvoin soljuvampaa menoa. Vielä tippa kovemmalle ja luustokin on hyvin mukana. Kun kaiuttimien väli tungetaan täyteen tavaraa, ei tapahdu kaatumista vaan yhdistelmä kestää yllättävän hyvin äänimassan.

Isoin vaihde, nyt kulkee

Samalla kun hain rasian Musiikin.com:sta kuuntelin heillä uutta Linn Sondek Majik LP12 -soitinta (missä järjestyksessä näiden sanojen pitää nimessä olla?). Kyseessä on runsaan kolmen tuhannen euron soitin, jossa on vakiona tämä Linnin halvin Adikt-äänirasia. Ja jumaliste, se oli niin paljon railakkaampaa ja innostavampaa menoa, mitä kotona sain aikaiseksi.

Ei minulla tietenkään ollut yhtään tuttua levyä mukana, tila on eri ja oheiskalusto sekin. Mutta RP8 oli vertailukohtana paikalla, Adiktilla sekin. Ja nykyinen perustason Sondek veti kyllä pitkän kaulan.

Tuossa perus-Sondekissa Linn Adikt tarjosi todella hyvää ääntä. Kyse ei varmasti ole vain äänirasian ja levysoittimen laadusta vaan erinomaisesta synergiasta tuotteiden välillä. Nyky-Sondek on hyvin erilainen kuin kolmisenkymmentä vuotta vanha omani. Vanha Sondek pelaa hienosti oman aikakautensa rasioiden kanssa, kuten Linn K9:n (joka on soittimen kanssa samaa aikakautta).

Pakko vain myöntää, että niin hauska kuin tuo vanhukseni onkin, ihan uusi Sondek-levysoitin Adikt-askilla vetää taas sitä kuin pässiä narussa. Menevyyttä, innostavuutta ja mukaan tempaavuutta on roppakaupalla enemmän. Myös hifimääreitä kuten diskantin puhtautta, basson iskevyyttä, yleistä läpikuultavuutta ja sen sellaisia asioita on uudessa Majik-paketissa enemmän. Niiden esiin kaivaminen kestää vain hetken kun ensimmäinen huomio on se hyvä fiilis, jonka soitinkokonaisuus pystyy luomaan.

Yleispätevä kulkupeli?

Linn painottaa sitä merkin sisäistä synergiaa. Ainakin tällä kertaa on pakko myöntää, että ei se eri merkkisen tai edes ihan eri ikäluokan soittimen ottaminen Linn Adiktin seuraksi kertonut ollenkaan kaikkea siitä, mihin rasia pystyy.

Äänirasian kanssa saman ikäinen Sondek ja Linniä oleva oheiskalusto tuottivat soundin, jota ei varmasti tarvitse hävetä missään piireissä. Eikä varsinkaan hinta huomioiden. Sen sijaan tämä kokeiluni Rega RP8:ssa ja vanhassa Sondekissa jätti vähän hataran olon.

Levysoitin on todella monen osan ei vain summa vaan palapeli. On niitä hetkiä kun kaikki palaset loksahtavat paikoilleen ja tulos voi olla ihan kohtuullisella rahankäytöllä jotain todella upeaa. Ja sitten on paljon enemmän niitä hetkiä kun tuntuu siltä, että joo, joo, mutta ei ihan. Linn Adiktin kokeiluni kotona jätti enemmän tuon jälkimmäisen tunteen.

En siis suosittele Adiktia kun on hankkimassa noin 500 euron äänirasiaa, niinkö? Mmm… Se teki monta asiaa oikein hyvin. Ongelma on oikeastaan se, että kuuntelin rasiaa valmistajan nykyisessä soittimessa. Ja se, se sai kotona fiiliksen tökkimään kun en päässyt ollenkaan sille samalla nautinnon tasolle. Suosittelen kyllä hyvin vilpittömästi Linn Adiktia. Mutta en 500 euron ratkaisuna vaan sinä kalliimpana, jossa Majik LP12 on rasiassa kiinni. Silloin rahoilleen saa vastinetta niin, että tuntuu hyvältä vielä pitkään.

Lyhyesti: Oikeassa työympäristössä sellainen hurmaaja, että lattia täyttyy levynkansista.
Hinta: 496 euroa
Valmistaja: Linn

Linn kauppiaasi:

Kirjoittaja

Kommentointi suljettu.

Share via
Copy link
Powered by Social Snap