JBL Everest DD67000 -lattiakaiuttimet testissä

Yksinkertainen on todella kaunista

JBL:n kotikaiuttimien lippulaiva pohjautuu vähän viritettyyn yksinkertaiseen perusrakenteeseen. Siksi, tai siitä huolimatta, se on yksi hienoimpia kaiuttimia, mitä on koskaan vastaan tullut.

Minä uskaltaisin sanoa, että Sonus Import ja MarekSound tekivät kulttuuriteon tuodessaan JBL Everest DD67000 -kaiutinparin käymään Suomessa. Ensin sitä pääsi ihastelemaan tämän vuoden Habitare ja Hifiexpo-tapahtumassa, sitten se kävi Matti Hermusella ja tämän viikon se on ollut MarekSoundilla kaiken yleisön kuunneltavana.

Miksei se tullut minulle kotiin kun kerran Matillakin kävi? Ainakin siksi, että en halunnut sitä. Meidän perheemme olosuhteisiin se on liian suuri ja liian kallis. Eikä myöskään ole järkeä roudata 142 kiloa kappaleelta (kyllä!) painavia kaiuttimia yhtään enempää ympäriinsä kuin on ehdottoman välttämätöntä. Minun on miljoona kertaa helpompaa mennä käymään kaupalla kuin äheltää kaiuttimet kaupalta minulle. Samat kappaleet Tidalista molemmissa paikoissa löytyvät.

Amerikkalainen skandinaavisen pelkistettynä.
Taitava muotoilu

DD67000 on iso kaiutin, muutenkin kuin vaa'an näyttämän perusteella. Valmistajan highend-päätä edustavan Synthesis-sarjan lippulaiva, JBL:n kotimalliston lippulaiva siis ylipäätään, on yhtä aikaa hurjan iso ja kuitenkin kokoonsa nähden erittäin sujuvasti huoneeseen mahtuva.

Etulevy on noin neliö, jotakuinkin metri kanttiinsa. Näiden sijoittamisessa opiskelijaboksiin on siis muitakin ongelmia kuin hinta. Puolen metrin syvyys ei sekään ole aivan vähän, mutta koska takaosa on loiva kaari, kaiutin näyttää isolta, mutta ei tökerön massiiviselta.

Toinen jännä asia on Everest DD67000:n pelkistetty olemus. Ei se ihan simppeli laatikko elementeillä ole, mutta välttelee kiitettävän hyvin kaikkea ylimääräistä blingiä. Se on, aivan kuten Everest DD66000 -edeltäjänsäkin, pelkistetty ja yksinkertainen ulkoasultaan. Amerikkalaiset ovat tehneet skandinaavisen selkeälinjaisen huonekalun! Huonekalun, jonka äänenlaatu on jotain aivan käsittämättömän kaunista, mutta siitä myöhemmin lisää.

Viritetty yksinkertainen perusrakenne

JBL Everest DD67000 on rakenteeltaan "viritetty kaksitie". 15-tuumainen bassokeskiääninen ja valtavalla torvella kuormitettu kompressiodriveri hoitavat lähes kaiken. 15-tuumaisella vain sattuu olemaan bassoalueella, alle 150 hertsissä, toinen 15-tuumainen tukena ja erillinen superdiskantti jatkaa 20 kilohertsin yläpuolella taajuuskaistaa pitkälle ultraäänialueelle.

Torven hurja koko mahdollistaa varsin alhaisen jakotaajuuden. 15-tuumaiselta siirrytään matalalle ja leveälle torvelle 850 hertsin kohdalla joten itse asiassa yksi elementti hoitaa huomattavan suuren osan äänialueesta. Tämä mahdollistaa erinomaisen yhtenäisen toiston kuuntelusuunnasta riippumatta, päinvastoin kuin erittäin monielementtiset isot rakenteet, jotka saattavat muuttaa äänensävyään paljonkin kuuntelupaikan vaihtuessa. Torven muoto minimoi häiritseviä lattia- ja kattoheijastuksia, mutta ei kavenna keilaa sivusuunnassa liikaa. Kuuntelualue on laaja eikä stereokuva jää sumppuun keskelle.

Suuren osan äänestä toistava torvi on lähes metrin levyinen.

Valmistaja suosittelee DD67000:lle 100 - 500 wattista vahvistinta. Vaan herkkähän tuo on, 96 desibeliä. Eli ei sitä tehoa hurjasti tarvita normaalikuuntelussa. Ja kuormanakin Everest on vahvistimelle suhteellisen helppo eli minä uskaltaisin ehkä haaveilla putkivahvistimistakin tämän seuraan - järeistä sellaisista toki. Absoluuttinen bassokontrolli ehkä tipan kärsii verrattuna parhaisiin transistoripeleihin, mutta muita kaunita asioita saattaa tulla esille.

Suositus on helpompaa ymmärtää kun muistaa, että samaan konserniin kuuluu Mark Levinson -vahvistinvalmistaja, jonka oma mallisto osuu noin 100 - 500 watin välille. En sano, etteivät olisi äärettömän hienoja vahvistimia. Sanon vain, että kokeilunhaluikin saatetaan palkita.

Numerot, tunteet ja todellinen voima

Startiksi sain oikein ääriperinteistä hifimessujen esittelytiluttelua, Diana Krallin versio aiheesta California Dreamin'. Siirappia ja hunajaa hattarapedillä. Yök.

"Mitään ylimääräistä
tuhtiutta ei ole, mutta
mies on iso. ISO."

Vaan onneksi se Tidal, tällä kertaa tosin Meridianin käyttöliittymän kautta, tarjoaa vaikka mitä. Joten mukavasti heti elokuviin, Ocean's 11 -soundtrack soimaan. Aloitusraidalla George Clooneyn äänestä yleensä joko puuttuu auktoriteettia tai sitten soundista kuulee ylimääräisen paksuuden. Nyt mitään ylimääräistä tuhtiutta ei ole, mutta mies on iso. ISO. Alustavaakaan pikkupoikasyndroomaa ei ole mailla eikä halmeilla.

Haluan tässä välissä pureutua keskustelupalstojen numeroanalyysiin. Everest DD66000 -edeltäjää haukuttiin aikoinaan netin keskustelupalstoilla kun sen bassotoisto ylettyi vain 35 hertsiin. Varmasti samat viisaat taas manaavat kun tämän DD67000:nkaan basso ei valmistajan mukaan yletä kuin 29 hertsiin. Noin iso kaiutin ja infraääniä ei hätistellä. Te keskustelupalstojen kaikkitietävät voitte edelleen tuijottaa esitettä. Minä istun nyt sohvalla DD67000-parin valtavan äänikuvan syleilyssä ja voin vakuuttaa, että minkäänlainen subbarin tarve ei ole ensimmäisillä bassotestiraidoilla käynyt mielessäkään.

The Plans -raidalla alimpien toisto on kontrolloitua ja sen lisäksi äärettömän vaivatonta. Mikään vain yhdellä 15-tuumaisella tehty kaiutin (saati sitten ne pikkukaiuttimet) ei ole päässyt tähän samaan, bassopäässä pinta-ala todella on valttia. Soundtrackista seuraavaan, Black Hawk Downin aloitusraita Hunger. Sama kuin äsken, ei mitään paksuutta tai pullistelun yrittämistä, mutta jalkapohjanikin tuntevat matalat värähdykset, munaskujen lisäksi.

JBL Everest DD67000:n bassotoisto on toisenlainen kuin hyvien subbarien. Niiden hyvienkin subwooferien soundi kun tuppaa olemaan sellainen, että sen pitää vähän erottua. Tavallaan ymmärrettävää, onhan siihen kalikkaan laitettu paljon rahaa. Mutta todella todella harvoin se parhaissakaan järjestelmissä on täysin saumaton osa, enempi tuppaa alleviivaamaan vähän omaa olemustaan. DD67000:ssa ei ole mitään bassopään alleviivausta, se vain on. Ja tarvittaessa järkyttää sinut, perheesi ja vieraasi todella rajusti. Silloin kun sitä pyydetään. Mutta se ei humppaa iloisena erillään ja jyskytä tahtia, jos niin ei kuulu tehdä.

Kohti kyyneleitä

Tämä poikkeuksellisen hieno bassotoisto - ehkä paras, mitä olen kontrolloiduissa olosuhteissa päässyt kuulemaan - mahdollistaa toisen äärettömän hienon asian. Se bassopää, voimastaan huolimatta, ei peitä tippaakaan keskialueen ja diskantin pieniä herkkiä nyansseja. Aivan pienetkin muutokset laulajan paikassa ovat yhtä selkeitä kuin katsoisin ruudulta näyttelijöiden liikkumista. Ja näen suun liikkeet sellaisillakin laulajilla, joiden kasvonpiirteistä minulla ei ole harmainta aavistusta.

Joten soimaan hyvin erilaista materiaalia, Rinneradion Unik-levyn viimeinen pala nimeltään Mp. Istun veneessä, airot loiskivat vettä ja soutaja ei kuulosta yhtä taitavalta kuin samassa veneessä saksofonia soittava Tapani Rinne. Everestin juju ei ole painottaa jokaista asiaa ja yrittää tehdä teoksesta hurjempi kuin onkaan. Sen sijaan noin neliömetrin kokoiset, mutta silti huomattavan sirot ja miellyttävän näköiset kaiuttimet imaisevat sinut sinne tapahtumien keskelle. Siellä on aina paljon hurjemmat kylmät väreet selkäpiissä, aina paljon aidompana hohtavat posket ja aina paljon elävämpi esitys kuin koskaan silloin kun joku vain kertoo sinulle, mitä tapahtui.

"Tekee juuri sen, mitä
hyvän musiikin kuuluukin tehdä.
Saa kyynelet silmiin."

Koitan samaa uudestaan ja tulos on, että siirryn soutuveneestä konserttisalin eturiveille. En ole niin kokenut konserttisaleissa kävijä, että osaisin sanoa, olenko ensimmäisellä, toisella vai kolmannella rivillä. Eikä se ole oleellistakaan koska lähes lapsuudestani saakka tuttu Stravinskyn Kevätuhri vyöryy kohti ja tekee juuri sen, mitä hyvän musiikin kuuluukin tehdä. Saa kyynelet silmiin.

Sumeista silmistäni huolimatta näen jokaisen instrumentin soittajineen selkeänä, samoin kuin balettia tanssivat käsittämättömän taitavat ihmiset. Huippubalettitanssijalla ja JBL Everest DD67000:lla on itse asiassa paljon yhteistä. Molemmat käyttävät voimaa ja kontrollia tulkitakseen jotain kaunista niin, että lopputulos on upea kokonaisuus eikä vain yksittäisiä ja irrallisia eleitä tai ääniä.

Rähinää, haluan rähinää!!!

Baletista kuulen ihmisten liikkeet, tuolien narahdukset, nuottien kääntämiset ja se kaikki vie minut sinne aidolle esityspaikalle. Kokemaan esityksen kuin olisin oikeasti valkoisen nahkasohvan sijaan konserttisalin penkillä. Mutta baletti ei ole kaikki.

15-tuumaiset bassot tuplana.

Joten AC/DC ja Dirty Deeds Done Dirt Cheap. Jep, narisevan kuivat soundit tuntuvat siltä kuin olisi dirt cheap hiekkaa suu täynnä. Mutta jalka vippaa, potkii lattiaa ja odottaa kertosäkeeseen kiihdytystä. Ja kun kerran asiaan päästiin niin tarjouskaiulla viritetty Who Made Who jälkiruoaksi. Musiikkilajista toiseen siirtyminen ei aiheuta mitään ongelmia, Brian Johnsonia on aivan yhtä hauska kuunnella kuin kokonaista isoa orkesteria. Joskus hauskempikin, joten siirryn tuorempaan virtaan ja isken Stiff Upper Lip -albumin soimaan. Hymy leviää, sumenevat silmät peittävät jälleen näkymän läppärille, mutta onneksi vielä muistan suurin piirtein nappuloiden paikat.

Iskupuolta ei korosteta, kuten ei mitään muutakaan. Mutta sitten kun on mahdollista avata vähän reilummin hanaa, kuten nyt, niin huomaa, että drive on ihan käsittämätön. Musiikki kulkee ja vie mennessään. Lattialle jää vain se ilon kyynelten vana.

Analyyttinen ja läpikuultava

Se, mitä DD67000 ei tee, on pehmoilu. Jos äänitteessä on särmää, se toistetaan särmikkäästi. Ei tippaakaan yli, mutta raakasointiset instrumentit kyllä kuulostavat raaoilta. Jos haluat kiiltokuvan teoksesta, on sinulle parempiakin vaihtoehtoja. Jos haluat kaiken musiikin tietyllä tyylillä, valitse sen tyylinen kaiutin. Everest on puhtaan läpikuultava visio suoraan äänitteeseen vailla omia sävytyksiä.

Kaarevuus tekee isosta kaiuttimesta sisustusystävällisen.

Herbie Hancockin Doin' It -raidan alku iskee niin, että kavahdan. Ok, äänenvoimakkuus on varsin reipas, mutta epämusiikillinen termi transienttitoisto tulee nyt kyllä vahvana mieleen. Moni kalliskin kaiutin pehmentää iskuja huomattavan paljon. Etenkin rummut kuulostavat liian usein rummuilta kaiuttimista edessäsi eivätkä rummuilta edessäsi.

Everestin kyky pidäkkeettömään dynamiikkaan on yksi niistä asioista, jotka tuottavat näiden kanssa märkiä housuja. Minulle sanottiin, että voin antaa rauhassa hanaa ennen kuin liike aukeaa. Sitä ei vain kannattanut tehdä heti alussa koska en olisi kuullut enää sen jälkeen mitään. Mutta kello lähenee yhtätoista joten nyt teen sen. Sopiva raita? Ei, ei mitään bassohuminaa. Oikeaa musiikkia, oikeasti vaikeaa. Eli Dave Brubeckin Time Out -albumin raita Take Five. Olette ehkä kuulleet joskus kipaleesta? Niin minäkin, ensimmäiset kerrat jo äitini mahassa kun isi kaahasi 5/4 tahtilajia pianolla.

Ihan iisisti alkuun, piano ja rummut laidoilla, foni puhaltuu käheänä keskelle. Ei tässä vielä mitään, odottelemme rauhassa ja nautimme rennon helposta kulkevuudesta, aidoista sävyistä, taidosta viedä kuulijaa matkalle musiikkiin. Hyökkäys pianosta. Ei, ei ihan vielä, mutta ihan kohta. Rumpali pääsee vauhtiin, iskut todella iskevät, ei mitään pientä tönimistä. Kompressoimatonta rumpusooloa, joka on saanut järkikokoisia aktiivikaiuttimia vilkuttamaan yliohjauksen merkkivaloa vaikka alku kappaleesta meni vain vähän puhevoimakkuutta kovemmalla. Ei nyt, nyt kipakat iskut kapuloista lentävät kuin luodit. Kolmas kerta noin tunnin aikana kun en näe mitään.

Ei se, että minua mäiskittiin jokaisella rumpupatteristosta löytyvällä pyöreällä esineellä ja lujaa vaan se, miten helposti asia tapahtui. Tuntui, että Everst-pari ei vielä oikeasti edes aloittanut tekemään töitä, lämmitteli vasta hymy huulilla. Varmasti Mark Levinsonin järeät päätevahvistimet tukena auttoivat, mutta pienet kaiuttimet vain repeävät tuolla kohtauksella ja vähän isommat yleensä menevät tukkoon.

Eivät edes parhaimmillaan

Demojärjestelyssä oli yksi hankala kohta. Meridianin digitaalianto ja Trinovin huonekorjaimen digitaaliotto eivät esittelytilanteessa suostuneet paiskaamaan kättä. Digitaalisignaali siis ensin muutettiin analogiseksi PS Audio DA-muuntimella ja vasta sen jälkeen syötettiin huonekorjaimelle. Asioita, joihin yleensä löytyy ratkaisu, mutta ei välttämättä niiden muutamien päivien aikana kun maailmaa kiertävä kaiutinpari ehtii olla esillä liikkeessä.

Mitä tämä tarkoittaa? Sitä, että jos musiikkipalvelimen digitaalisignaali olisi saatu suoraan sisälle huonekorjaimeen, joka tekee korjauksen kuitenkin digitaalisesti, olisi säästytty kahdelta ylimääräiseltä muunnokselta ja lopputulos olisi kuulostanut todennäköisesti vielä paremmalta.

Näistä testitilanteen käytännön rajoituksista huolimatta JBL Everest DD67000 on yksi hienoimpia kaiuttimia maailmassa, mitä tiedän. Kokonaisuutena. DD67000 on järjellisen kokoinen ja sairaan hienon kuuloinen, mutta lisäksi sen suunnitteluperusteiden terveys on kaiutintekniikkaa ymmärtävälle selvästi nähtävissä. Ei tarpeetonta eksotiikkaa, jolle markkinointiosasto koittaa keksiä haparoivia perusteluja. Vain mitattavaa ja kuultavaa puhtautta, tasapainoisuutta, kulkevuutta, aitojen tunteiden välityskykyä ja aitojen tunteiden esilletuloa, jotka pohjautuvat selkeän yksinkertaiseen rakenteeseen. Se rakenne on vain tehty todella taidolla.

Haluaisin.

PS. Alunperinhän minä kuuntelin tätä 2.10.2015 ja nyt 9.10. kun osuin putiikille niin kaiutinpari oli vielä kiinni. Koska se oli ilman huonekorjainta välissä niin minut ängettiin väkisin sohvalle ottamaan toiset tyypit. Ylimääräiset DA-AD-muunnokset olivat siis poistuneet välistä ja upeaääninen PS Audio Direct Stream DAC syötti suoraan Mark Levinsonin monopäätevahvistimia ja ne JBL Everest DD67000 -paria. Tikitiki-ahdistusta poteville harrastajille siis äärettömän suuri helpotus.

Ilman huonekorjausta bassopää oli tietysti hurjasti muhevampi. Jyrähdystä oli hyvin, potkun nopeus ja terävyys olivat muuttuneet brutaaliksi voimaksi. Kumpi parempi? Minä pidän siitä tasapainoisuuden kontrollista, jota huonekorjattu normaaleissa tiloissa tarjoaa, mutta olenkin enemmän kuivan basson kuin yhtään ylimäärin jyrisevän ystävä. Puhtaasti makuasia siis.

Vaan keskialue ja diskantti saivat lyhennetyllä signaaliketjulla kyllä lisää täyteläisyyttä ja orgaanisuutta. Ihan roppakaupalla. Nämä tyypit oli pakko lopettaa lyhyeen koska olin sinkoamassa autolla eteenpäin ja silmät taas sumeina se ei olisi ollut kovinkaan turvallista. En myöskään saanut selvää vastausta kun kysyin, monenko kymmenen vuoden osamaksu olisi mahdollista eli en halunnut aiheuttaa itselleni tätä enempää mielipahaa. Ei minulla näihin ikinä olisi varaa, ehkä laitan vain julisteen makuuhuoneen seinälle muistuttamaan haaveesta.

JBL Everest DD67000 ansaitsisi parasta, mitä se voi saada. Minun vinkkelistäni se olisi digitaalisen ohjelmalähteen kanssa signaalin siirto digitaalisena huonekorjaimelle, joka ei koskisi 200 - 300 hertsiä ylemmäs. Vasta sen jälkeen DA-muunnos mahdollisimman hyvällä laadulla. Toisaalta, haavi auki ja tippa vaille housut märkänä minä näitä "niin kovin epätäydellisiäkin" esityksiä kuuntelin. Että jos oikein lyhyeen pitäisi arvostelu tiivistää niin vilpitön oujee!

Lyhyesti: Maailmanluokan huippukaiutin, jossa dynamiikka ja erottelukyky rajoittuvat enemmän kuuntelijasta kuin kaiuttimesta.
Hintaluokka: 90 000 euroa parilta
Maahantuoja: Sonus Import
Teksti: 
Kuvat: 
Samu Saurama
Valmistaja: 
Mallimerkintä: 

Kommentit

Kyllä!

On se juuri noin hyvä.